Lopusta pari hyvää ajatusta: Odysseus katui kaiken jälkeen hyökkäystä Troijaan. Sotiminen ja sodat ovat hyökkäys ihmisyyttä vastaan. Ihminen on hieno luomus, joka ei ole tehty sotimaan. Myönteinen loppu: ”Valo nousee pimeydestä.”

Elokuva kertoo Homeroksen mukaan Odysseuksen tarinan hänen palatessa Troijan sodasta. Sisarteos Ilias kertoo itse Troijan sodasta. Eeppinen tarina ei perustu suoraan jos lainkaan historiaan. Minusta eepoksissakin saattaa kuitenkin olla taustalla joitain historiallisia tapahtumia, vaikka niissä on paljon tarua tai kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Oikealle tapahtumalle voidaan aikojen kuluessa antaa erilaisia merkityksiä, laajentaa niitä tai yhdistellä eri tapahtumia ja aikoja. Kirjaan päätyvä voi olla hyvinkin symbolista.
Kirjoittaja Homeroksenkaan todellisesta olemuksesta ei olla varmoja. Ehkä hän oli nimimerkki, jonka takana oli useampia kirjoittajia. Niin Homeros kuin hänen teoksensa ovat syntyneet joka tapauksessa kauan ennen ajanlaskuin alkua. Troijan sota on ehkä joskus käyty. Kreikan kaupunkivaltiot sotivat usein toisiaan vastaan.
Matkan aikana O. kohtaa erilaisia pelottavia ja outoja ilmiöitä, joissa niissäkin saattaa olla inhimillistä pohjaa, ja niitä käytetään nykyäänkin vertauksina.
Niin tai näin, mutta tarina on hyvä. Se on vaikuttanut merkittävästi kreikkalaiseen ja länsimaiseen kulttuuriin.

--------

Hesarin ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski käsitteli kolumnissaan 9.7.2026 maailmanpolitiikan tilaa ja erityisesti Ukrainan – Venäjän sotaa antiikin kreikkalaisen historioitsijan Thukydiden klassikkoteoksen Peloponnesolaissota 1–2 pohjalta (Wsoy 1964).
Peloponnesolaissotia käytiin Ateenan ja Spartan sekä näiden liittolaisten välillä 400-luvun lopulla ennen ajanlaskun alkua (435–404). T:n alkuteos julkaistiin vuonna 395 eaa., siis noin 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Sodassa olivat vastakkain myös demokratia ja oligarkia sekä kaupunkivaltioiden taloudelliset edut. Aittokoski lainaa teoksesta muutamia kohtia, jotka voisivat olla myös tänä päivänä kirjoitettu:
Ateenan edustaja toteaa eräässä neuvottelussa Meloksen pikkuvaltion kanssa, kun heikompi valtio Melos vetosi oikeusperusteisiin, että ”ihmisten välisissä suhteissa pätee oikeus silloin kun voimat ovat tasavertaiset. Muutoin väkevämpi toteuttaa, mitä voi, ja heikompi siihen myöntyy”.
- Meloksen edustaja vastasi: ”Jos vahvemman perusteita ei hyväksytä, tuloksena on sota. Jos taas heikompi tottelee vahvempaa, on seurauksena orjuus.”
Sehän on kuin suoraan Donald Trumpin pelikirjasta, jonka mukaan hän voi tehdä niin, koska voi. Siis Venezuela, Iran, Grönlanti, Kuuba… ” Teen sen, koska voin.”
Ja sama pätee Putiniin, jonka perusteet hyökkäykselle on samat. Sama periaate lienee Kiinankin presidentin mielessä. Näiden valloituspyrkimysten kohteiden on valittava sodan ja orjuuden välillä.
Ehkä siinä on myös jotain Suomen ulkopolitiikan arvopohjaisen realismin doktriinista.
Thukydides oli objektiivisen historiankirjoituksen edelläkävijöitä, joka harjoitti lähdekritiikkiä ja pohjasi kirjansa lähteisiin, ei huhuihin.
Hankin ja luin teoksen 1970-luvulla historiaa opiskellessani. Teos on yllättävän ajankohtainen edelleen. Ei taida paljon olla uutta auringon alla.

Isoisäni Svante Jalava (1878–1960) oli pienviljelijä ja kirkon suntio, jota myös kirkonvartijaksi kutsuttiin. Suntion eli kirkonvartijan tehtäviin kuului siihen aikaan mm. kirkon lämmittäminen, kellojen soitto ja hautojen kaivuu.
Svante piti kirjaa päivittäisistä tekemisistä sekä perheen rahoista. Päivän säänkin hän usein mainitsi. Tulot ja menot oli tarkkaan muistikirjassa ylhäällä. Muistikirjan kautta voi sukeltaa sadan vuoden takaiseen isoisän ja hänen perheensä elämään.
Vuoden 1905 kalenteri alkaa Suomen suuriruhtinaan ja Venäjän keisarin Nikolai II (hallitsi 1894-1917) sukupuulla, mutta jo 1917 Suomi itsenäistyi.

Säät vaihtelivat silloinkin melkoisesti: 1.1. 1905 oli 27 astetta pakkasta, 3.1. suojailma, välillä pyrytti, välillä satoi vettä. Talvella hevosen vetämä reki oli käypä kulkupeli, kesällä rattaat.
Vapaa aikaakin vietettiin: Sosiaalinen elämä oli vilkasta ja kyläkäynnit merkittiin muistikirjaan. ”Olimme rekiretkellä Lepsämän Labbartilla. 4 hevosta. Hauskaa oli. Jäätikkökeli.” (5.1.1905) Seuraavana päivänä ”ajoin kolme kuormaa varsalla puita metsästä”.
Töitä tehtiin kovasti. Muutaman kerran hän mainitsee, että ”olin tänään vain kotona”.
Monena päivänä tammikuussa 1905 oli kalenterissa maininta ”kaivoin hautoja”, mikä on ollut kova työ jäätyneeseen maahan – ilman kaivinkonetta. Silloin ei voinut käyttää sähköä roudan sulattamiseen.
Ylipäätään elämä ilman sähköä tuntuu nyt ”mahdottomalta”, mutta elettiinpä sitä silloinkin.

Svante kävi papin ja kanttorin kanssa myös lukusilla eli kinkereillä, joita pidettiin talvella kaikissa kylissä vuorotellen eri taloissa. Matkat tehtiin tietysti hevosen vetämällä reellä. Lukusilla kuulusteltiin lukutaitoa, vaarini jutteli lasten kanssa. Pappi kuuli aikuisia ja kanttori laulatti virsiä. Kinkerit olivat pitkään merkittävä osa kylien sosiaalista – ja kirkollista, elämää.
Kalenteri kertoo pidetyn lukuset myös Kytäjän kartanossa. Kytäjä kuului silloin vielä Nurmijärveen.
”Marian pyryt” on vanha ilmiö, joka toimi myös vuonna 1905. Svante kirjoitti Marian päivän 25.3. kohdalle, että ”satoi vähän lunta”.

Myllyssä käyminen oli osa arkea, siellä käytiin lähes kuukausittain.: ”Kävin myllyssä, 2 hl kauraa, 1 hl rukiita”. Myllyjä pyöritettiin siihen aikaan vesivoimalla, sähkövoima tuli vasta myöhemmin. Kirkonkylän mylly oli Vantaanjoen Myllykoskella, jonne myöhemmin sähköä Kirkonkylään tuottava voimalaitoskin rakennettiin.
Toukokuussa alkoivat satokauden työt. Potaatit otettiin itämään ja sinä vuonna kauran kylvöt aloitettiin 11.5. Heinävuosi 1905 oli kuivuuden takia huono. Vaari kirjoitti, että ”heinä on kovin huonoa. Kyllä koville ottaa, miten mullit ruokitaan.”
Yksi maininta elokuulta: ”Tapettiin toinen ruisriihi.” Tuo tarkoittaa samaa kuin puiminen. Puimakonetta ei vielä ollut.
Sähkövaloa ei ollut, joten suntion jouluvalmisteluihin kuului kynttilöiden asettaminen kirkkoon jouluviikolla.

Yllättävin löydös oli Nurmijärven Eläinsuojeluyhdistyksen perustaminen toukokuussa 1907. Svante valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja kirkkoherran puoliso Aura Pastinen varapuheenjohtajaksi. Johtokunnassa oli vieläkin tuttuja nimiä kuten maanviljelijät Louna ja Kirkkari, pari opettajaa ja pankinjohtaja. Syksyllä pidetyssä ensimmäisessä yleisessä kokouksessa oli jo 50 osallistujaa.
Samoihin aikoihin eläinsuojeluyhdistyksiä perustettiin eri puolille maata ja niille keskusliitto. Johtokunnan jäsenille tilattiin Eläinten ystävä -lehti. Pöytäkirjojen mukaan yhdistys puuttui ainakin hevosten huonoon kohteluun.
Viimeinen maininta eläinsuojeluyhdistyksestä on vuodelta 1910, minkä jälkeisestä ajasta minulla ei ole tietoa. Nykyiset eläinsuojelijat lienevät uutta sukupolvea.

Luottamustehtäviä hänellä oli, mm. yhden kauden kunnanvaltuutettuna ja holhouslautakunnassa, jonka kokous kesti ”jokseenkin koko päivän”. Hän myi Suomi-Salaman vakuutuksia ja oli Uuden Suomen asiamies.
Viime vuosituhannen alkuvuosikymmeninä syntyi paljon uutta. Svante oli mukana ilmeisesti taloudenhoitajana tai pöytäkirjan pitäjänä, ainakin Nurmijärven Sähköosakeyhtiössä ja Nj. Telefooniosuuskunnassa. Niistä on mainintoja muistikirjoissa.

Tilinpito on kiinnostava. Tuloja isosisän perhe sai monista lähteistä. Suurimmat olivat maitotili meijeriltä ja palkka seurakunnalta. Lisäksi hän sai palkkioita luottamustehtävistä. Tinkimaidosta, perunan ja polttopuun myynnistä tuli pieniä eriä.
Tinkimaito tarkoitti sitä, että käsittelemätöntä maitoa myytiin suoraan navetalta. Aamuisin oli maidon hakijoita kannujen kanssa navetan ovella vielä 50-luvulla. Perunoita myytiin kyläläisille ja sairaalaan.
Tinkiläisenä ja perunan ostajana näyttää usein olleen rouva Elli Siren, jonka talo oli Pappilan ja Koposen tehtaan välissä. Talo on jo purettu.

Menot oli tarkkaan eritelty, mistä esimerkkejä vuodelta 1934: tytär Sirkalle tehtävävään pöytään katajaa ja maalia 200 mk ja poika Aarrelle ostettiin kiiltonahkakengät 50 mk, ehkä rippijuhlaan. Seuraavana vuonna Aarre sai luistimetkin 175 mk ja Ida tohvelit 40 mk. Lääkärissä ja parturissakin käytiin. Lasten lukukausimaksut yhteiskouluun olivat 400 mk.
Vaimo Idan Hämeenlinnan matkaan budjetoitiin 180 mk. Ida kävi useamman kerran vuodessa myös Helsingissä. Kaupunkimatkat tehtiin silloin junalla Jokelasta, jonne mentiin hevosella.
Toki hevosella voitiin ajaa – ja ajettiin mm. torille, myös Helsinkiin, mutta tuskin Ida yksin. Vaimon puvun tekemiseen oli varattu 100 mk.
Yllättäen myös kermaa ja voita ostettiin kaupasta – ja tietysti kahvia. Maito, perunat ja liha saatiin kyllä oman tilan tuotteina.
Kahvipaketti maksoi v. 1934 10 mk, mikä rahanarvolaskurin mukaan olisi nykyrahassa 4,85 e. Siis sama kuin tarjouskahvi tänään!

Historian oikealla puolella mielestään olevat tarkoittivat kai sanonnalla sitä, että heidän kantansa on oikea ja se tulee voittamaan? Ennen sama ajatus sanottiin, että ”historia tulee osoittamaan…”

****

Minusta on viime aikoina alkanut tuntua, että olenkohan minä kehitysoptimistina sittenkin historian väärällä puolella, kun kaikki tuntuu menevän eri suuntaan kuin mitä olen kannattanut.

Olen mielestäni ollut edistyksellinen, uskonut kansojen hyvään, rauhanomaiseen kehitykseen. Olen kannattanut kansainvälistä yhteistyötä, globalisaatiota, kehitysyhteistyötä, Yhdistyneitä kansakuntia, Natoa ja Euroopan unionia.

Mielestäni ”sääntöperäinen” maailmanjärjestys ja vapaakauppa ovat olleet ainoa oikea tie, sen sijaan kolonialismi (siirtomaiden hankinta), imperialismi (suurvaltojen vallan käyttö) ja protektionismi (oman maan tuotannon suojelu) ovat mennyttä aikaa. Jo lukion historian tunnilla totesin Montesquieun vallan kolmijaon (= lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta) oikeaksi periaatteeksi.

Olen ihaillut Yhdysvaltoja ja sen presidenttejä, varsinkin Kennedyä ja Obamaa. Olen ihaillut USA:n itsenäisyysjulistusta vuodelta 1776.

Olen suhtautunut myönteisesti maahanmuuttoon, niin ”työperäiseen” kuin pakolaisiinkin. Olen uskonut kirkkoon, joka ottaa todesta Jeesuksen kehotuksen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään.

****

Viime aikoina olen saanut nähdä tuon kaiken olevan historiaa. Kehitys näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan kuin olen toivonut.

Suurvallat himoitsevat naapureitaan ”turvallisuutensa” takia. Aseistariisunta on kääntynyt kilpavarusteluksi. Ilmastotyötä ja ympäristönsuojelua ei pidetä niin tärkeänä.

Maahanmuuttajia ja pakolaisia vierastetaan, ja heitä pidetään syyllisinä lähes kaikkeen. Kehitysapu nähdään kansallisen edun vastaisena. Ylipäätään kansallinen etu asettuu kansainvälisyyden edelle, ”me ensin”.

Suurvallat jakavat muita maita etupiireihinsä ja YK on suurissa vaikeuksissa. EU:ssakin jäsenet ajavat ensisijaisesti kansallisia etujaan. Jopa demokratiaa ja oikeusvaltiota kyseenalaistetaan. Ja tässä kaikessa USA on johtava valtio, jota sen liittolaisten on seurattava.

Kristinusko on Atlantin toisella puolella saanut uskomattomia muotoja, joita täälläkin saatetaan pian omaksua.

Ollaan siirtymässä arvopohjaisesta intressipohjaiseen realismiin, historian toiselle puolelle.

Olisinpa väärässä.

Historian muokkaaminen jälkeenpäin on ollut Venäjällä perinne, ehkä lyhyttä Gorbatšovin ja Jeltsinin aikaa lukuun ottamatta, alkaen Potemkinin kulisseista. Sitä ei oikeastaan enää kummastella, mutta että USA….

Samoin Trump, tieteen johtavan maan presidentti, yrittää päättää lakien tulkinnoista ja tuomioistuimien tuomioista, yliopistojen tutkimuksista ja opetuksesta sekä median kirjoittelusta. Lyhyesti: päättää, mikä on totta.

Kuinka pitkään se voi jatkua ja muuttaako se maailmaa pysyvästi? Ihmettelyäni lisää, kun ajattelen historiaa antiikin ajasta alkaen. Onko niin, että tiede on jo muutaman vuosituhannen ajan etsinyt totuutta, mutta nyt on saavutettu kulminaatiopiste, ja aletaan kelata tietoa takaisin päin?

****

Suomessa noita Trumpin tavoitteita (maahanmuuttajat, yliopistot, tiede, oikeuslaitos, media…) tavoitellaan, mutta lyhyemmin askelin ja vähäisemmällä vallalla.

Minulla on kyllä käsitys, että perussuomalaisten varapj käytti viime viikolla ”heikkolaatuinen” -sanaa a-studiossa rasistisessa, laajaa ihmisjoukkoa alentavassa mielessä.

Sitten jälkeenpäin, kun harkinta tuli mukaan, he hakivat sille hyväksyttävämpää sisältöä mm. koulutuksesta. Viesti meni kuitenkin perille omille kannattajille: ”näin me ajattelemme heistä”.

Eli henkilö, jolla on syystä tai toisesta vähän koulutusta, on heikkolaatuinen. Ihmisen laatu ja ihmisarvoarvo kuulostavat tuossa synonyymeiltä.

Hallituksen rasismin vastainen ohjelma ei toimi, kun yksi suuri hallituspuolue pitää sitä lähinnä vitsinä. Vai olisiko tämän viikon maanantaina siinäkin saavutettu kulminaatiopiste? Hallituksen infossa eilen illalla oli vakavia kasvoja.

”Nehän ovat vain sanoja.” Sanojen takana on ajatuksia ja ajatukset voivat johtaa myös tekoihin, kuten on jo Suomessakin koettu. Sanat voivat muokata todellisuutta.

****

Maailmasta puuttuu moraalinen selkäranta, joka pitäisi huolen oikeudenmukaisuudesta, rauhanomaisesta järjestyksestä ja ihmisten turvallisuudesta.
Ensimmäisen maailmasodan jälkeen sellaiseksi toivottiin Kansainliittoa, toisen maailmansodan jälkeen Yhdistyneitä kansakuntia. Kummastakaan ei siihen ole ollut. YK onnistui aluksi paremmin, mutta sekin on jäänyt kahden, kolmen suurvallan vangiksi.
Molemmat epäonnistuivat, koska lopulta suurvallat tekevät, mitä tahtovat. Moraalilla ei ole siinä sijaa. Maailmaa ei hallita demokraattisesti, vaan voimalla.
Nyt ei ole sellaista voimaa, joka kykenisi hillitsemään suurvaltojen valtaa ja tahtoa. Ja mitä suuret edellä, sitä pienemmät perässä.
Ironista on, että mitä vahvempi ja suurempi valtio on, sitä enemmän se tuntee turvallisuutensa uhatuksi. Ja sillä perusteella suurvallat uhkaavat pienempiään, jotka yrittävät selviytyä miten parhaiten taitavat.

****

Pitkään ajattelin, että Yhdysvallat olisi itsenäisyysjulistuksensa hengessä sellainen voima, joka vastaisi lain, järjestyksen ja vapauden säilymisestä maailmassa edes jossain määrin. Viimeistään tänä vuonna sekin luottamus on mennyt.
Jos ajatellaan kolmea suurvaltaa Venäjää, Yhdysvaltoja ja Kiinaa, Kiina on kolmesta vallasta ehkä vähän lähempänä tuota ihannetta, jos kohta sekin lopulta ajaa itsekkäitä etujaan, kuten kaikki muutkin, pienemmät suurten perässä.
Suomi on aina ollut rajamaa, joka on tasapainoillut oman turvallisuutensa kanssa. Olemme pitäneet arvojamme puhtaina kuin siniristilippumme on. Neuvostoliiton aikana arvoja venytettiin äärimmilleen, mutta selvisimme.
Neuvostoliittoa mielisteltiin ja saatiin hyviä kauppasopimuksia. Nyt mielistelyllä Amerikalle toivotaan saatavan myytyä jäänmurtajia. Euroopan unioni ei hajanaisena kykene vastaamaan suurvaltojen haasteisiin. Ensisijaisesti senkin jäsenet ajavat kansallisia etujaan.

****

Palestiinan suhteen on unohdettu, että länsimaat järjestelivät toisen maailmansodan jälkeen alueen asioita ja perustettiin Israelin valtio, mutta hanke jäi kesken. Järjestelyjen loppuun saattamista vaikeuttaa historian painolasti juutalaisten vainoista, toisaalta uskonnon ja politiikan sekoittuminen.
Suomessakin moni ajattelee olevan kristillistä ja raamatullista puolustaa Israelin politiikkaa. Minusta niin ei voi ajatella. Kristinuskon perusteella meidän olisi oltava rauhan ja ihmisarvon puolella.

Kivi-juhlien tämän kesän Seitsemästä veljeksestä voi sanoa, että nyt palattiin klassikkoon. Kun välillä on juhlilla esitetty Kiven vähemmän tunnettua tuotantoa tai ohjaukset ovat olleet kokeilevia, nyt näytelmä ja esitystapa ovat perinteisempiä. Toki kaukana ollaan Kivi-juhlien alkuaikojen esitystavoista. Maailma on muuttunut.
Tiina Brännaren ohjaamat Veljekset sisältää kyllä uutta ja persoonallista, mutta pysytään klassikon raameissa. Aikaisemmista mediakeskusteluista päätellen sitä osa yleisöä arvostaa.
Veljekset tulevat ”Voimalla seitsemän miehen” näyttämölle, mikä antaa heti teeman näytelmän alkupuolelle. Veljekset haastavat toisiaan ja kaikkia vastaantulijoita. Katsojat herätetään heti kunnolla.
Puolison kaipuu vie veljet, kaikki yhdessä, kosimaan Männistön Venlaa. Juhani ei saa esikoisoikeutta. Pojat ottivat kyllä Aapiset mukaan ”antamaan juhlavuutta”, mutta lukea ei osattu. Tuloksena oli kipeät rukkaset.
Lukutaidon puute, ehkä vähän tapojenkin karkeus, olivat Akilleen kantapää. Tuloksena on törmäys niin rovastin kuin tuomarinkin kanssa. Veljesten johtopäätös tästä oli pako Impivaaraan.

****

Kirjasta tuttuja kohtauksia soljuu eteemme. Kohtaukset olivat taiten ja luovasti toteutettu. Vaikka kohtaus on tuttu, on aina mielenkiintoista katsoa, miten se on tällä kertaa toteutettu. Lukkarin koulusta karattiin, sauna paloi ja Hiidenkivelle noustiin Viertolan härkiä pakoon.
Pari monologia tai saarnaa pitää erityisesti mainita. Heidi Lapin esittämä Lauri kertoo mainion tarinan mielikuvitusmatkastaan. Meille tuttuja paikkoja, mutta ehkä Kiven aikana vähän vieraampia.
Simeonin (Jani Vesanen) kertomus saapasnahkatornista ja Luciferin kohtaamisesta on vielä vauhdikkaampi. Roolisuoritukset ovat klassikkoaineista. Ne kertovat myös kirjailijan mielikuvituksen rikkaudesta.
Juhani (Joona Majurinen) edustaa ulkoisesti usein kaivattua ”vahvaa johtajaa”, mutta veljeksiä taitavat oikeasti johtaa muut. Mielenkiintoista on seurata ryhmädynamiikan kehittymistä.
Lakiin ja uskontoon viitataan kertomuksessa usein. Ne olivat 1800-luvun ihmisten elämänpiirin rajapinnat. Ehkä sen ajan ihmiset olivat tosissaan, mutta Kivi kertoo heistä huumorin pilke silmissä.

****

Seitsemää veljestä voi lukea ja katsoa eri näkökulmista. Siinä on värikästä kieltä ja paljon elämään jääneitä sanontoja. Se on ennen muuta kuitenkin suuri kehityskertomus, miten veljeksistä tulee lainkuuliaisia ja yhteiskuntakelpoisia, jopa sivistyneitä kansalaisia ennen koulupakkoa.
Tällä kertaa minä näin – johtuiko vuoden 2025 uutisista - selvemmin myös sovinnon tekemisen teeman. Kun ensin oli katkottu suhteita joka puolelle, lopulta tajuttiin, että se tie vie tuhoon. Niinpä ryhdyttiin hieromaan sovintoa, ensin keskenään, sitten Viertolan, lopulta tuomarin ja papinkin kanssa. Veljekset oppivat lopulta lukemaan, Juhani saa Venlan ja veljeksistä tulee arvostettuja kansalaisia.
Sovinnon tekemisessä olisi oppia maailman tämän päivän johtajillekin. Armahtaminen vie pidemmälle kuin kostaminen ja riidan haastaminen.

****

Kirjassa on paljon ainesta, josta jokainen ohjaaja ja sovittaja voivat nostaa eri kohtia. Tiina Brännaren ja Reijo Paukun (sovitus) Veljekset muodostavat loogisen kertomuksen, jossa siis näin ennen muuta sovintoon päätymisen.
Seitsemän veljestä muistetaan Kiven aikalaisen August Ahlqvistin murskaavasta kritiikistä, jonka aika pian osoitti vääräksi. Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja Sakari Katajamäki muistutti tämän kesän juhlat avatessaan, että oli myös aikalaisia, jotka ymmärsivät Kiven ja hänen teostensa arvon.
Laulut ja musiikki olivat tärkeä osa esitystä. Tuttuja Kiven sanoituksia Kaj Chydeniuksen säveltämänä. Kun orkesterin ensimmäiset sävelet kuuluivat, tuli mieleen Anssi Kelan äskeinen konsertti, jonka lopussa Kela sanoi, että yhtään nuottia ei tullut taustanauhalta, kaikki soitettiin paikan päällä.
Näin myös Taaborilla. Tuntee, että ollaan aidossa ympäristössä. Eivät edes lentokoneet häirinneet ensi-iltayleisöä.

Markku Jalava

Lyhytaikaisesti se voi onnistua, mutta toivottavasti tuskin kovin pitkäksi aikaa.

Putinin Venäjä ja Trumpin Yhdysvallat tavoittelevat 1800-luvun poliittisia menetelmiä, osin vieläkin vanhempia.

Siirtomaiden hankintaa harjoittivat Euroopan merivallat löytöretkillä keskiajan ja uuden ajan taitekohdassa. Idea oli sama kuin myöhemmässä kolonialismissa: käyttää siirtomaita hyväksi, kerätä niiden luonnonvarat emämaan hyväksi, ja jättää siirtomaat köyhiksi ”kehitysmaiksi”. Kolonialismin huippuaikaa oli 1800-luku.

Myöhemmin näitä kehitysmaita yritettiin auttaa kehitysavulla, mutta nyt sekin on uhattuna. Oma maa ensin!

Sen sukulaisilmiö on imperialismi, jonka mukaan suurvallat pyrkivät hallitsemaan pienempiä ja köyhempiä valtiota.

Protektionismilla yritetään suojella omaa teollisuutta ja taloutta tuonnilta käyttämällä tulleja ja tuontirajoituksia. Trump käyttää sitä myös kiristyskeinona saavuttaakseen muita poliittisia päämääriä.

Sen teho on kyseenalainen, sillä se hidastaa harjoittajansa maan talouden ja tekniikan kehitystä. Kansainvälinen työnjako veisi kehitystä eteenpäin.

Valistuksen opit yritetään unohtaa. Vallankolmijako oli Valistuksen iso keksintö: lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta erotettiin toisistaan riippumattomille toimielimille. Nyt niitä pyritään monissa maissa jälleen yhdistämään. Erityisen pahana pidetään riippumatonta tuomiovaltaa, jonka haluttaisiin olevan hallituksen ohjattavissa. Valistus julisti myös ihmisoikeuksia sekä tiedon ja sivistyksen merkitystä.

Demokratia on jopa antiikin perua, ja parhaaksi hallintomuodoksi todettu. Sen perustelut ovat moraalisestikin päteviä. Nyt demokratia on hätää kärsimässä. Viimeksi jopa Yhdysvalloissa sitä yritetään romuttaa.

Uskontoa, jopa kristinuskoa käytetään perusteluna täysin vastakkaisille teoille ja sen opetusten vastaisille toimille.

Lehdistön ja tiedonvälityksen vapaus on viime vuosikymmenten suuri saavutus. Nyt sitäkin yritetään sitäkin romuttaa, jopa Yhdysvalloissa, vapauden entisessä mallimaassa. Vapaa media ja riippumattomat tuomarit ovat demokratian vastustajien ja totalitarismin kannattajien inhokkilistalla ykkösenä.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Jopa Suomessa on pieniä merkkejä vallan kolmijaon ja tiedonvälityksen murtumisesta tai ainakin yrityksistä siihen. Yleä yritetään hallita määrärahoja rajoittamalla ja laatujournalismi on kannattavuuskriisissä. Perustuslain riippumaton tulkinta koetaan vaikeaksi.

Juha Vikatmaa (1941–1974) oli kokoomuksen nouseva poliittinen tähti 1970—luvun alussa. Minä opiskelin tuohon aikaan historiaa ja seurasin varsin aktiivisesti politiikkaa, joskaan en itse osallistunut poliittiseen toimintaan yhtä tapausta lukuun ottamatta.
Se yksi tapaus oli presidenttiehdokas, KOP:n pääjohtaja Matti Virkkusen (kok) vaalimainosten jakelu. Jakelun tuotolla ostimme veljeni kanssa nauhurin.
Filosofian tohtori Riku Keski-Rauska on kirjoittanut Juha Vikatmaan monipuolisen elämäkerran: ”Kasvonsa peittänyt mies. Juha Vikatmaan elämä” (Docendo 2024, 432 sivua).
Muistan niiltä ajoilta Juha Vikatmaan lehdistä ja televisiosta. Hän oli tuohon aikaan jo rikosoikeuden apulaisprofessori Turussa ja kansanedustaja. Hänen itsemurhansa jäi kuitenkin mysteeriksi, josta minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa ennen Keski-Rauskan kirjan lukemista.
Kirjassa käydään läpi 70-luvun alun poliittista tilannetta ja erityisesti kokoomuksen sisäistä keskustelua tuohon aikaan. Kokoomushan oli ”tuomittu” oppositioon. Se oli voittanut 1970 vaalit, minkä perusteella puolueen silloinen puheenjohtaja Juha Rihtniemi yritti muodostaa hallitusta, mutta ei saanut kumppaneita. Pelkkä yrityskin nähtiin rohkeaksi mutta epätoivoiseksi.
Syynä pidettiin sitä, että presidentti Urho Kekkonen ei kokoomusta hyväksynyt, minkä taas arveltiin johtuvan puolueen oletetusta neuvostovastaisuudesta. Eräät kokoomuksen näkyvät poliitikot kuten Tuure Junnila, Raimo Ilaskivi ja Kullervo Rainio suhtautuivat kriittisesti Kekkosen idänpolitiikkaan.

****

Vikatmaa kuului kokoomuslaisten nuorten ”remonttimiesten” ryhmään, joka ajoi puolueen suunnan muuttamista. Siihen kuuluivat Vikatmaan lisäksi mm. Ilkka Kanerva ja Ilkka Suominen. Myös uusi puheenjohtaja Harri Holkeri kannatti uudistamista, mutta pyrki myös pitämään puolueen koossa, mikä aiheutti kismaa Vikatmaan kanssa.
Yksi kiistakysymys oli Urho Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla, mitä Vikatmaa ajoi, ja jota kokoomuskin lopulta kannatti, mutta sekään ei avannut tietä hallitukseen.
Remonttimiesten tavoitteena oli tehdä kokoomuksesta hallituskelpoinen, jolloin päästäisiin toteuttamaan haluttuja uudistuksia. Isompana tavoitteen ainakin Vikatmaalla oli uuden puolueen perustaminen. Se olisi yhdistänyt keskusta- ja oikeistopuolueet. Siinä hankkeessa oli mukana kärkipoliitikkoja eri puolueista, mutta hanke ei oikein edennyt maalia kohden.
Mielenkiintoista oli lukea Vikatmaan hyvin organisoidusta vaalityöstä, joka vei hänet eduskuntaan asti. Se käy vaikkapa oppikirjaksi ehdokkaille.

****

Vikatmaan poliittisen toiminnan ohella kirjassa käsitellään laajasti hänen yksityiselämäänsä ja mielenmaisemaansa. Hänen vanhempansa olivat Keski-Rauskan mukaan ahdasmielisen uskonnollisia, ammatiltaan opettajia. He pyrkivät ohjailemaan poikansa elämää, josta ohjauksesta poika pyrki myös irti ainakin ajoittain.
Vikatmaan ensimmäinen avioliitto päätyi riitaisaan eroon. Toisen avioliiton hän solmi Eeva Kuuskosken kanssa. Eeva oli poliittisesti aktiivinen ja hänestähän tuli myöhemmin, Juhan kuoleman jälkeen ministeri, tosin keskustaan muuttaneena.

****

Keski-Rauska etsii syitä, miksi Juha Vikatmaa päätyi niin epätoivoiseen tekoon kuin itsemurhaan. Lopullinen syy sellaiseen jää tietysti selvittämättä, mutta arveluja kyllä kirjassa on: masennus, kun asiat eivät edenneet, henkisesti ahtaat kotiolot ja avioero ainakin tulivat esille.  Odotukset ja itselle asetetut vaatimukset olivat liian suuria.
Tuntuu, että Vikatmaa yritti ylipitkää hyppyä varsinkin uuden puolueen perustamisessa. Realismi vei voiton ihanteellisista tavoitteista. Kokoomuksen hallituskelpoisuus toteutui reilun kymmenen vuotta myöhemmin presidentti Mauno Koiviston kaudella, kun Harri Holkerista tuli pääministeri vuonna 1987.
Kirja on poikkeuksellinen poliitikon elämäkerta juuri henkisen ja psykologisen sisällön vuoksi. Myös poliitikkojen keskinäisten suhteiden ja pyrkimysten kohdalla siinä pyritään tavallista syvemmälle.

Hurme sanoi Kiven olleen ensimmäinen kirjailija, joka todella vei teoksensa metsään ja luontoon. ”Seitsemän veljestä on oikea metsä-ensyklopedia.”

Kivi (1834–1872) kirjoitti keskeisen tuotantonsa vain 10 vuoden aikana 1860-luvulla. Hänen aikanaan Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan. Etunimensä hän ehkä sai keisari Aleksanterilta.

Kiven aikalaiset, venäläisen ja maailman kirjallisuuden huiput Dostojevski ja Tolstoi eivät sijoittaneet kirjojensa tapahtumia juuri ulos, eikä ainakaan metsään.

Kivi eli lapsuutensa Nurmijärvellä, täysin suomenkielisellä paikkakunnalla. Muutettuaan oppikouluun Helsinkiin, hän oppi nopeasti ruotsin, jota käytti lähes koko loppuelämänsä.

”Häneltä on säilynyt 50 kirjettä, joista puolet on hyvää ruotsia ja puolet huonoa suomea. Nummisuutarit hän kirjoitti ensin ruotsiksi.”

Hänen ruotsinkieliset mutta suomenmieliset ystävänsä kehottivat kirjoittamaan suomeksi. Heidän mielestään silloin tarvittiin suomenkielistä kirjallisuutta. Niin Kivestä tuli suomenkielisen kirjallisuuden kehittäjä ja huippu.

Jo varhain Kivi kirjoitti määritelmän runoilijan ateljeelleen: Runoilijan vapaa kartano on koivikkoinen mäki, josta näkee eri suuntiin.

Kullervon hän kirjoitti Lönnrotin Kalevalaan sisältyvän Kullervon pohjalta, mutta teki siitä omansa, jossa tapahtumat sijoittuvat metsään. Lönnrotilla metsää ei ollut.

 Runoissa Kanervala, Kaukametsä, Metsän poika tahdon olla, Sydämeni laulu ja monissa muissa oltiin metsässä. Kaukametsä-runossa lapsi näki taivaan ja maan auringon loistaessa puiden latvoissa.

Kivi oli radikaali ja nykyajastakin katsoen moderni, joillekin aikalaisilleen liian radikaali. Hän ei ollut sovinisti, miehet ja naiset olivat tasavertaisia, vaikka pääteos kertoi veljeksistä. Hekin olivat parhaimmillaan metsässä.

Kiven teokset nousivat suureen suosioon vasta kirjailijan kuoltua, erityisesti 1900-luvun alussa, jolloin Eino Leino ja Volter Kilpi näkivät hänen neroutensa ja nostivat Kiven suosiota. Toki Kiveä luettiin yhä enemmän jo 1800-luvun lopulla, jolloin lukutaito yleistyi (kiitos kansakoulun alkamisen), luettiin paljon ja perustettiin kirjastoja. ”Lukutaito oli sen ajan some”, väitti Hurme. Loppilainen Sakari Pälsi lainasi 1890-luvulla teoksissaan Kiveä.

Ja lopuksi Hurme myönsi, että Kivi ammensi paljon syntymäkotipitäjänsä Nurmijärven metsistä, ihmisistä ja kuulemistaan tapahtumista. Näin tämäkin esitelmä on osa Nurmijärvi 250-juhlaa.

Vasta-aalto saa lisää voimaa Donald Trumpin valinnasta Yhdysvaltain presidentiksi toisen kerran. Jo ensimmäisellä kerralla hän onnistui kumoamaan totuuden puhumisen ja sillä perustelemisen merkityksen.
Aluksi hän haastoi sen, ja nyt toden kyseenalaistaminen on voittanut. USA:n isot mediatalot ovat luopuneet faktojen tarkastamisesta. Faktoista kiinni pitäminen ei ole niiden mukaan sananvapauden mukaista. Kaikki säätely on vapauden vastaista.

Samoin kyytiä saa oikeuden ja lain kunnioittaminen. Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmä on osoittautunut meikäläisittäin katsoen vähintään oudoksi. Oikeuden ratkaisut riippuvat poliittisista voimasuhteista, jopa korkein oikeus. Presidenttien armahdusoikeus suorastaan pilkkaa oikeutta ja lakeja. Armahdus voidaan antaa jopa etukäteen.

Entä media. Yhdysvaltain parhaat mediatalot ovat olleet arvostettuja esikuvia koko maailmalle, totuuden ja vapaan journalismin puolustajia. Nyt niiden asema on vakavasti uhattuna. Ne tuntuvat menevän tuulen mukana.

USA on ollut myös globaalin talouden ja kanssakäymisen puolustaja. Nyt ollaan palaamassa protektionismin tielle, jossa kukin valtio ajaa vain omaa etuaan. Ei uskota, että yhteinen etu voisi olla paras ratkaisu kaikille. Globalisaatio on hyödyttänyt koko maailmaa.

Ympäristöpolitiikan uhat ovat oma lukunsa, kaikista suurin uhka. Se konkretisoituu parastaikaa mm. Kaliforniassa.

****

USA:n etu on sen suuruus ja yhtenäisyys. EU voisi olla yhtä iso mahti, mutta se ei ole. EU ei ole yhtenäinen. Jäsenvaltioille se on tapa ajaa lyhytnäköisesti omia etuja. Pidemmälle katsoen yhtenäisyys hyödyttäisi kaikkia.

USA on tieteen johtava maa maailmassa, minkä nobelistien määräkin osoittaa. Se on vuorovaikutuksen tulosta; suuri osa tieteen tekijöitä on tullut muualta. Itse asiassa koko Yhdysvallat on siirtolaisten tuotos. Nyt nämä maahanmuuttajat sortavat häpeämättä alkuperäiskansoja.

Maailman politiikkaa uhkaa kolmen suurvallan halu etupiirijakoon. ”Me otamme” ja ”meille kuuluu”, siinä kaikki muut ovat pikkutekijöitä, jopa liittolaiset. Tästä tulee mieleen historia 80 vuoden takaa: Venäjän hyökkäys Suomeen sekä Saksan ja Venäjän päättämä etupiirijako, joita perusteltiin silloisten suurvaltojen, Saksan ja Neuvostoliiton turvallisuudella. Siitä alkoi  toinen maailmansota.

Ironiaakin voi nähdä siinä, että turvallisuuden varmistaminen johtaa usein sotaan, vrt. Ukrainan ja Gazan tilanteet.

USA olisi usein ansainnut Esikuva-palkinnon. Niin nytkin sitä seurataan. Myös Euroopan ääriliikkeet esim. Unkarissa, Itävallassa, Italiassa ym ovat saaneet Trumpin Yhdysvalloista liittolaisen.

****

Entä pieni ja sisukas Suomi. On viisautta yrittää luovia turvallisuuden, kaupan ja talouden asioissa niin, että etumme tulevat aallokossa parhaiten hoidetuksi. Mutta pidetään kiinni arvoistamme: demokratia, laki ja oikeus, sananvapaus. Meilläkin on pientä virettä mediaa, tiedettä ja oikeuden käyttöä vastaan.

Ehkä nuo aatokset maailman kehityksestä ovat vain pahaa unta, tai kuten monet ovat analysoineet, D.Trumpin neuvottelutaktiikkaa. Saa enemmän, kun pyytää mahdottomia tai uhkailee, miten muutoin käy.

Lopuksi arvoitus: Mikä yhdistää Trumpin Yhdysvaltoja, Putinin Venäjää ja Netanjahun Israelia?
Vastaus: Uskonto. Kaikissa kolmessa maassa vallanpitäjät ovat mielestään Jumalan valitsemia kansojen johtajia, mikä oikeuttaa kaikkeen siihen, mitä he tekevät.