Hyvää tapania!
Kolmosetunimipäiväni ratoksi ajattelin virolaisministerin ”kaupankassalta pääministeriksi” -tokaisun innoittamana pohtia omaa työuraani, jonka voi tiivistää otsikoksi ”Haudankaivajasta tai traktorikuskista päätoimittajaksi”. Ja vähän laajemminkin, ”miten minusta tuli minä”.
Työurani tosin alkoi jo ennen ruohonleikkaajan ja haudankaivajan tehtäviä kotitilalla: ensin nappulapoikana heinäpellolla, ja kun jalat ylettyivät polkimille, sain ajaa ensin hevos-, myöhemmin traktorivetoista haravakonetta. Vähän toisella kymmenellä aloitin traktorimiehen urani, joka jatkui vuosikymmeniä kotitilalla ja vähän muuallakin. Traktoriajokortin tosin sai vasta 15-vuotiaana.
Nyt on pellot vuokrattu naapurille, mutta saan yhä nauttia mullan tuoksusta keväisin ja viljan tuleentumisesta kesällä.
Kotitilan ulkopuolinen työni alkoi seurakunnassa n. 14-vuotiaana ruohonleikkaajana sekä iän kartuttua lukioaikana haudankaivajana ja kesäsuntiona. ”Siviiliura” kotitilan ulkopuolella jatkui historian opettajana, toimittajana ja lopulta siis päätoimittajana.
Kirjoittajan urani alkoi tarinoinnilla sinikantiseen vihkoon, kun olin oppinut kirjoittamaan. Historia ja lukeminen tulivat elämääni, kuin sain joululahjaksi kirjat Poika etsii kotia (kirj. Astrid Ott, kirja hävisi sittemmin, mutta hankin sen pari vuotta sitten antikvariaatista uudelleen) ja Ståhlhandsken kasvukumppani (kirj. Jussi Lappi-Seppälä, kertoo 30-vuotisen sodan hakkapeliitoista).
Oppikoulu- ja lukioaikana tulikin sitten luettua paljon ”oikeaa” historiaa. Yksi iso tapaus oli, kun äiti oli tilannut Carl Grimbergin Kansojen historian, jota alkoi tulla kaksi nidettä kerrallaan kotiin! Sarja on edelleen kirjahyllyssäni, tietysti. Historiaharrastus ja -innostus johti yliopistoon asti ja jatkuu yhä.
****
Monenlaista ihminen eläissään. Monia tehtäviä ja paljon ihmisten kohtaamisia vuosikymmenten aikana. Kaikki on rakennukseksi ja kaikella on tarkoituksensa. Turha on väheksyä kesätöitä ja muita kasvuvuosien tehtäviä. Ne ovat kaikki yhä mukana: työt ja työkaverit, kirjat ja elokuvat, paikat ja maisemat…
Toimittajana tulee usein mieleen vuosien aikana tehtyjä haastatteluja ja kohdattuja ihmisiä. Viljelijä muistaa satovuosien vaihtelut, hyvät tai huonot keväät ja syksyt. Penkkiurheilija muistelee isoja voittoja ja katkeria tappioita.
Oma lukunsa ja suuremman työn takana olisi käsitellä oman ajattelun ja maailmankuvan kehittymistä. Se on ollut nyt jälkeenpäin katsoen poukkoileva tie nuoren ehdottomuudesta aikuisen lisääntyvään erilaisuuden ymmärtämiseen. Pääjuonteet ovat kuitenkin säilyneet: kirkosta en ole eronnut enkä poliittista puoluetta vaihtanut, vaikka ymmärrys niistä on paljon kehittynyt, kriittinenkin.
Luonteen pääpiirteetkin säilyvät läpi elämän. Vanhemmiten itse kukin kyllä alkaa muistuttaa yhä enemmän vanhempiaan puheääntä ja ulkonäköä myöten.
Ihminen oppii ja viisastuu iän myötä, vaikka samat virheet tahtovat toistua, ja omat heikkoudet harmittavat. Tosin professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Ujoista lohdutti: introverttikin voi olla hyvä ja hyödyllinen ihminen – vastoin rekrytoijien yleistä näkemystä.
****
Suomen Kuvalehdessä muutamat henkilöt kertoivat käsityksiään tärkeimmästä kouluaineesta. Kirjailija Tommi Kinnunen sanoi tärkeimmän aineen olevan sen, josta nuori itse pitää. Se herättää tiedonjanon sekä innostaa ja sitouttaa oppimiseen.
Tosin hän toivoi enemmän luku- ja kirjoitustaidon harjoittamista, sillä niitä nyky-yhteiskunnassa tarvitaan entistä enemmän. Asioita ei enää hoideta ”tiskillä”, vaan netistä lukemalla ja eri tavoin kirjoittamalla. Myös kansalaisilta odotetaan vaikuttamista yhteisten asioiden hoitoon, mikä edellyttää tietoa yhteiskunnasta.
Mielilauseitani on, että ”on hyvä tietää, mistä on tultu, mutta tietä on kuljettava eteenpäin”.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.