Maailma ja Suomi sen osana ovat muutamassa hetkessä joutuneet aivan uuteen asentoon. Asiat, joiden emme osanneet edes kuvitella tapahtuvan, ovat toteutuneet.

Fiktiokirjoissa on ehkä ollut jotain samaa, mutta nehän ovat vain kuvitelmaa. Mieleen tuli Emmi Itärannan teos Teemestarin kirja. Se kertoo ajasta, jolloin puhdas vesi on todella vähissä, ja miten se muuttaa yhteiskunnan todella totalitaariseksi. Veden käyttöä säännöstellään ja ihmisten liikkumista rajoitetaan kirjassa pakkovallalla. Mahdotonta vai sittenkin mahdollista?

Päätökset ovat nyt syntyneet ripeästi ja ilman suurempaa keskustelua. Ei ole tarvittu edes fyysistä pakottamista - ainakaan vielä, kuten joskus historian kriiseissä on tapahtunut, tai mistä Teemestarin kirjassa kerrotaan.

Hallitukset ”vatuloivat” 2000-luvulla niin pienten kuin isompienkin päätösten kanssa vuositolkulla, mutta nyt päätökset ovat syntyneet ajallaan.

Pientä vääntöä syntyi siitä, kuka sysäsi valmiuslakien käyttöön ottamisen liikkeelle. Myönteiseksi koetulla asialla on aina monta isää ja äitiä, kielteisellä ei yhtään.

Opposition asema on hankala. Se kun kannattaa tehtyjä toimenpiteitä, mutta jotenkin pitäisi saada omakin ääni kuulumaan. Ex-palopäällikön toteamus, että ”väärin sammutettu”, ei oikein pure. Oppositiolle kiitos vastuullisuudesta ja hallitukselle yhteiseen pöytään asettumisesta.

Nuoret vastuunkantajat ovat joutuneet tekemään päätöksiä, joita eivät etukäteen osanneet kuvitellakaan. Ihmisestä on moneksi, kun on pakko. Ideologiset erot kutistuvat välttämättömyyden edessä. Pakko on euroakin väkevämpi konsultti. Tätä aikaa ei voi verrata muuhun kuin sota-aikaan.

Tuskin hallituksenkaan päätökset aivan mutkattomasti ovat syntyneet. Ei ole kokemuksia ja tiedot ovat vielä puutteellisia, ei tiedetä mitä edessä on. Ehkä toiset olisivat edenneet nopeammin, toiset hitaammin.

Toisaalta pakko on monesti ainoa tapa tehdä muutoksia. Sote olisi syntynyt jo vuosia sitten, jos olisi ollut välttämätöntä. Nyt terveydenhuollossakin tehdään isoja päätöksiä rivakasti ilman komiteoita ja eturistiriitoja. Vähitellen enemmistö ihmisistäkin on uudet tavat omaksunut. Paljon on syntynyt luovaa kekseliäisyyttä.

****

Kirkkoa on pidetty muuttumattomuuden kivijalkana, jota ajalliset muutokset eivät hetkauta. Kun sosiaalinen media teki vuosia sitten tuloaan, kirkossa ei sille oikein lämmetty. Some-yhteisöä ei pidetty oikeana yhteisöllisyytenä. Sen ei katsottu soveltuvan kirkonmenoihin tai rukoilemiseen.

Kirkollisen tilaisuuden ehtona pidettiin samaan rakennettuun tilaan kokoontumista, vaikka toisaalta radiojumalanpalvelukset ovat olleet suosittuja jo 1930-luvulta lähtien.

Vähän nettipelosta ehdittiin livetä jo ennen koronaa, mutta kun viime sunnuntaina lukuisista kirkoista jumalanpalvelukset striimattiin (=lähetettiin tietoverkon välityksellä ajantasaisesti) netin kautta koteihin, se sai yleisen kannatuksen ja kiitokset.

Osallistujamäärät jopa kasvoivat läsnäolotilaisuuksiin verrattuna. Jopa kirkkokahveja nautittiin etänä. Myönnetään, että langaton verkkokin voi olla tila, jossa kokoonnutaan saman asian äärelle. Se tarjoaa osallistumisen missä ja milloin vain.

Toisaalta kirkko ja seurakunnat ovat päässeet toteuttamaan yhtä olemuksensa peruspilaria, ihmisten auttamista, sis lähimmäisen rakkauden toteuttamista käytännössä.

****

Kokouksia pidetään nyt skypessä ja jopa demokratia voi toteutua etänä. On tultu kauas antiikin Kreikan torikokouksista, joissa ”vapaat miehet” päättivät kaupungin asioista. Nyt on tapahtunut muutos myös johtajien sukupuolen suhteen.

Nyt kysytään, mitä pysyviä jälkiä tästä jää? Palaako kaikki entiselleen? Menivätkö megatrendit uusiksi?

Sen aika näyttää, mutta uskoisi jotain muuttuvan, kuten käsityksemme isoista ja pienistä asioita. Mutta ensin pitää kukistaa korona.

Jälleen kerran joudumme toteamaan, että ei pidä koskaan sanoa ”ei koskaan”.

Kriisi on aina mahdollisuus uuteen. Kriisi myös saattaa ihmiset yhteen ja tekemään yhdessä.