Joskus tuntuu, että varsinkin vaalien alla meitä äänestäjiä pidetään vähän hölmöinä, tai ainakin, että meitä on helppo höynäyttää. Ja on myönnettävä, että poliitikkojen arvio ei ole aivan väärä.

Eikä kansalaisten poliittinen muisti ei ole kovin pitkä: seuraavat vaalit ovat vajaan neljän vuoden päästä, jolloin nyt käytyjen vaalien puheet on jo unohdettu.

Äsken käytyjen eduskuntavaalien tv-keskusteluissa demarien Sanna Marin oli valinnut yhdeksi kärjeksi ”vuorineuvokset”. Hän sanoi kokoomuksen antavan etuja ”vuorineuvoksille” ja muille ”rikkaille” ja ottavan ”köyhiltä”. Samaa säesti vasemmiston Li Andersson ja taisi heitä vihreiden Maria Ohisalokin yrittää peesata.

Sananvalinnat kuulostivat vanhahtavilta ja luokkataistelujen aikaisilta, mutta tuottivatko ne tulosta? Varmaan jossain määrin, vaikkakaan ei riittävästi ykköspaikan saavuttamiseen.

Mitä pahaa ”vuorineuvokset” ja ”rikkaat” ovat tehneet ansaitakseen moiset moitteet? Päinvastoin heidän, lisättynä suurella ”keskiluokalla”, ahkeran työnsä ja luovuuden varassahan koko hyvinvointimme lepää. He maksavat suuren osan nimellistuloistaan veroa. Jos heidän keskuudessaan halu tehdä töitä sakkaa, siitä kärsivät myös köyhemmät ja koko yhteiskunta.

Uskotaanko, että ”vuorineuvokset” voidaan verottaa aivan kuiviin, ja he jatkaisivat työtään entiseen malliin? Ajatus on hölmö, mutta vaalikiihkossa sellaiseenkin kai jotkut uskovat.

Minusta Orpo teki oikein puolustaessaan suurta ”keskiluokkaa”, joka ylläpitää työllään meidän kaikkien hyvinvointia.

Pienellä täkyllä toivotaan saatavan ääniä, ja usein se onnistuukin. Antti Rinteen vappusatasen lupaaminen ja Krista Kiurun lupaus poistaa hoitajapula kädenkäänteessä säätämällä mitoitus lakiin toivat vaalivoiton demareilla, realistinen Petteri Orpo hävisi. Hoitajapulaa yritettiin ratkaista koko vaalikausi, ja tilanne vain paheni.

Keskustan Annika Saarikko haki sopivaa vaalikoukkua milloin veronalennuksista, milloin ylimääräisestä lapsilisästä, mutta ne jäivät jotenkin ”piippuun”. Virta ei ollut Annikalle myötäinen.

Ruotsalaisten Anna-Maja Henrikssonin ja kristillisten Sari Essayahin puheet ovat maltillisempia ja realistisempia, mutta menevät puolueiden pienuuden vuoksi tavallaan hukkaan.

****

Vanha ohje on, että poliitikon pitäisi ajatella, mitä sanoo, ettei vahingossa sano, mitä ajattelee.
Siihen sarjaan voi laskea keskusten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kallin taannoinen tokaisu, ettei hän ilmoita lain määräämällä tavalla vaalirahoitustaan, koska siitä ei ollut silloin säädetty sanktiota.

Samaan sarjaan uusimpana voisi laittaa kokoomuksen vaalipuheet terveysverosta. Nyt niitä ollaan perumassa vain juhlapuheina, joita ei välttämättä käytännössä toteutettavaksi aiottukaan. Juhlapuhe olisi ehkä kannattanut jättää siitä pois ja todeta vain, että kyseisissä veroissa on ongelmia, ja sanoa se ennen vaaleja.

Puhumattakaan perussuomalaisten puheiden koko kirjosta: ei EU:lle, ei ilmastotoimille, ei maahanmuutolle ja ei kehitysavulle. Niitä on helppo vaatia niin kauan, kun ei ole vaaraa, että joutuu vastuuseen. Saa nähdä, miten käy, jos pääsevät/joutuvat hallitukseen. Nyt vaalien jälkeen puheisiin on jo tullut enemmän liikkumavaraa.

Ilmastomuutoksen torjuminen jakaa kansaa. Monien mielestä se on välttämätöntä ja tehtävä mahdollisimman kiireesti, toisten mielestä aloittamista voidaan siirtää eteenpäin, "kyllä siihen ehditään myöhemminkin". Realismia on, että olemme jo nyt myöhässä.

Kehitysavulla voidaan vähentää siirtolaisuuden tarvetta ja kansainvälinen yhteistyö on meille EU:sta alkaen välttämätöntä. Niiden torjuminen olisi samaa, kuin se ”omaan jalkaan ampuminen”.

Vähän kevyitä puheita taisivat olla myös vaatimukset, että nyt – kai NATON myötä, ratkaistaan Ahvenanmaan kysymys ja poistetaan vähin äänin saarten demilitarisointi. Presidentti Sauli Niinistö ampui ajatuksen alas muistuttamalla, että suomalaisten turva on pitää kiinni tehdyistä sopimuksista.

NATO on hyvä turva, mutta ei pidä alkaa uhoamaan.