Luin Aleksis Kiven Karkurit keväällä, mutta kirja ei oikein avautunut minulle ennen kuin tänään Taaborilla, Karkureiden ensi-illassa.

On heti sanottava, että erinomainen ohjaus ja esitys. Ohjaaja Satu Linnapuomi on hyvin poiminut teoksesta oleelliset kohdat ja laittanut ne sellaiseen järjestykseen, että Kiven vähän vaikea teos avautuu katsojille kiinnostavalla tavalla.

Linnapuomin ohjaus nostaa esiin juonen sekä paljon yksityiskohtia ja oivalluksia. Jari Romppasen musiikki ja Moona Karhun koreografia vievät esitystä eteenpäin. Erityiskiitos joukkotanssista ennen väliaikaa.

Roolihenkilöiden vuorosanoja täydentävät muiden sanomat lauseet, joiden ajattelin olevan vaikkapa roolihenkilöiden ajatuksia, sisäistä puhetta. Mieleen tuli antiikin näytelmät, joissa aina oli kuoro mukana.

****

Karkureiden lähtökohta on melko perinteinen. Kaksi ilmeisen isoa naapuritaloa (=isoa maatilaa), joiden paroonit ovat vihoissa keskenään. Kuuselan talous on retuperällä ja menossa vasaran alle, Viitala on varoissaan.

Talojen lapset riiustelevat toisiaan ristin. Naimakauppoja tehdään nuorten selän takana talous edellä kuuntelematta sydänten ääntä.

Kivellä on usein ulkomaille jotain kotoa tapahtunutta pakoon lähteneitä, jota odotetaan kotiin. Niin Karkureissakin.

Vaikka kuvio ei ole kovin ainutlaatuinen, ovat Kivi ja Linnapuomi punoneet niistä Karkureissa kiinnostavan näytelmän, jota katsellessa ei suinkaan pitkästy.

Esityksessä on jännitystä, huumoria ja romantiikkaa, vähän historiaakin. Ihmisen paheet mustasukkaisuudesta kateuteen, kuten myös paremmat ihanteet ovat tulevat vastaan.

Jostain Kivi-Juhlille saadaan rooleihin aina uusia, erinomaisia teatteriharrastajia. Heistä näkyy innostus ja harrastuneisuus. Siitä kuuluu tietysti kiitos myös ohjaajalle, joka on saanut harrastajat antamaan parastaan.

Visuaalisista oivalluksista mainittakoon naapuritalojen oleminen näyttämöllä pysyvästi, jolloin näytelmän perusasetelma on koko ajan näkyvissä. Punaiset ja valkoiset nauhat ovat myös hieno keino.

Nykyaikakin on mukana, kun ratsuhevonen oli vaihtunut maastopyörään. Eräiden juominkien jälkeen pyöräilijä puhallutetaan alkometrillä ja kynttilät sytytetään kaasusytyttimellä. Yleisö palkitsee nämä naurulla.

Nykyaika tuntui sunnuntain ensi-illassa myös siten, että juuri siihen aikaan lentoliikenne Palojoen yllä tuntui olevan vilkasta.

Kiven kieli on ilmeikästä kuten tiedämme. ”Hänen äänensä on kuin raudan kalke”, kuvataan Niilon puhetta. Ja sellaiseksi se oli tarkoitettukin.

Kivi viljelee ilmeikästä viha- ja taivaspuhetta tavalla, jollaiseen nykykirjailijat eivät kykene. Kiven kielessä kuuluu ”syvyys ja korkeus”, tunteiden koko kirjo.

Naimakauppakaan ei naapurivihaa lopettanut, vaikka välillä tuntui, että oltiin lähellä onnellista loppua. Tarvittiin kuitenkin vielä traaginen loppuratkaisu.

****

Ohjaaja Satu Linnapuomi sanoo ”Karkureiden tuovan esille Kiven vähemmän tunnettua puolta ja (sen esittämisen) olevan kunnianosoitus mestarin monipuolisuudelle ja hänen runsaalle kauniille kielelleen”.

Hän toteaa myös, että kesäteatterin taika syntyy luonnon ja teatterin saumattomasta liitosta”. Niinpä tänään Taaborilla saattoi kuunnella käen kukuntaa teatterin lomassa ja nauttia mäntymetsän kauneudesta sinistä taivasta vasten.

Tässäkin näytelmässä on tietysti opetus, että sopu on aina riitaa ja vihanpitoa parempi olotila:
”Hei eivät näe vihans pimeydess’
Kuink ihanaa on ystävinä elää.”

Se on Karkureidenkin sanoma meidän ajallemme 160 vuoden takaa.

****

Kivi-Juhlien puheenjohtaja (ja Karkureiden Martta) Lea Hirvasniemi-Haverinen kiitti Taaborin runsasta talkoolaisjoukkoa. ”Ilman iloisia talkoita ei olisi Kivi-juhlia.”

Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja Sakari Katajamäki totesi juhlan avajaissanoissaan Kiven käyttävän Karkureissa silosäemittaa, jossa runo- ja proosamuoto vuorottelevat. Hyvin olivat näyttelijät sen sisäistäneet.