keskiviikko, 7. helmikuu 2024

Meidän ja heidän utopiat

Kysymys, mitä tehdä meille (Suomi, EU…) pyrkivien turvapaikan hakijoiden ja muiden pakolaisten, ehkä siirtolaistenkin kanssa, on noussut yhä vahvemmin poliittiselle agendalle. Uusin idea Britanniassa ja EU:ssa on lähettää rajoille tulevat muukalaiset johonkin kaukaiseen maahan, esimerkiksi Afrikkaan, ja maksaa vastaanottajamaalle korvaus. Suomessakin idea tuntuu herättävän kiinnostusta.

Briteille se on tuttua puuhaa siirtomaavallan synnyn ajoilta. Laitapuolen kulkijoita lähetettiin Australiaan, ranskalaiset lähettivät heidät Pirunsaarelle Väli-Amerikkaan. Afrikasta poimittiin luonnonvarat parempaan talteen.
Suomellahan ei koskaan ole siirtomaita ollutkaan, joten se olisi meille uusi aluevaltaus.

Ajatus on herättänyt keskustelua moraalista ja juridiikasta, mutta minulla nousi mieleen historian tapahtumia.

Roomalaiset tunsivat germaanien uhkaava maailmanvaltaa ja omaa järjestystään, Pax Romanaa. Niinpä he rakensivat muureja ja pikateitä valtakunnan eri osiin. Teitä pitkin oli tarkoitus lähettää nopean toiminnan joukkoja torjumaan germaaneja.

Hanke epäonnistui. Germaanit vyöryivät Rooman imperiumin alueelle. Ennen pitkää Rooma tuhoutui ja koko Euroopan kartta meni uusiksi.

Muureja on rakennettu sen jälkeenkin. Kiinan muurilla oli sama tarkoitus, estää kansainvaellus Kiinaan. Nykyaikaa ovat Trumpin muurit ja Suomenkin itärajalle rakennetaan aitaa.

Kansainvaellukset ovat kuin vesi, joka kyllä löytää kulkuväylän muurista välittämättä.

Ehkä Eurooppakin joutuu turvatutumaan rajoille lähetettäviin nopean toiminnan joukkoihin, kun ilmastomuutos todella laittaa kansan liikkeelle.

****

Ajatus pakolaisten karkottamisesta Afrikkaan herätti myös romanttisia mielleyhtymiä historiasta. Monet kansat ovat haaveilleet ihanneyhteiskunnasta jossain kaukaisessa paikassa.

Kirjailija Thomas More kirjoitti vuonna 1516 Utopiasta, kaukaiselle saarelle perustetusta ihanneyhteiskunnasta. Siitä nimitys Utopia. Utopioille on tyypillistä, että ne eivät toteudu vaan jäävät saavuttamattomiksi tavoitteiksi, utopioiksi.

Suomalaiset ovat eri aikoina perustaneet merten taakse ”pikku-Finlandeja”, omia yhteisöjään, ihanneyhteiskuntia. Pohjois-Amerikkaan sellaisia syntyi jo 1600-luvulla, Brasiliaan 1920-luvulla. Merten takana ajateltiin voitavan luoda uusi elämä ja jättää taakse kotimaan ankeudet. Kovin pysyviä niistä ei tullut. Elämä meren tai rajojen takana ei ollutkaan niin auvoista kuin oli kuviteltu. Ehkä Eurooppa on nyt muista maanosista lähteville kansoille samanlainen tavoite paremmista elämästä kuin meille aikoinaan Amerikka, Brasilia, Ruotsi, jopa Neuvosto-Karjala. Utopiat elävät.

 

torstai, 14. syyskuu 2023

Moraali on ihmisen heikkous

Jonathan Glover (s. 1941) on englantilainen filosofi, jonka kirja ”Ihmisyys, 1900-luvun moraalihistoria” (Like) on avartava kokemus. Etsin sen käsiini somessa olleen vinkin perusteella. Glover etsii vastausta kysymyksiin, miten ihmisen raakuus toisia ihmisiä kohtaan syntyy, ja miten se saa kannatusta. Ja keitä ovat sivulliset, onko heitä?

Kirja ilmestyi vuonna 1999, kaukolainana saamani suomennettu painos on vuodelta 2003. Myynnissä sitä on ehkä vain joissakin antikvariaateissa. Kirja ansaitsisi uuden päivitetyn painoksen.

****

Glover kirjoittaa ihmisen raakuudesta ja heikosta moraalista 1900-luvulla. Kyse on lähinnä valtioiden välillä ja valtioiden hallitsemisessa tapahtuneista asioista.
”Keinot julmuuden harjoittamiseksi ja joukkomurhien tekemiseen on kehitetty huippuunsa, eikä teknologiaa enää voi pysäyttää. Nyt on käännyttävä ihmismielen puoleen”, kirjoitti Glover. Teknologian käytön rajoittaminen ei toimi, ihmismielen on muututtava.
Hän kirjoitti kirjan vuonna 1999, siis ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan vuonna 2022.
Ehkä saatettiin jo luulla, että Stalinin ja Hitlerin terrori on historiaa, joka ei enää voi toistua. Sitten tuli Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja siellä tapahtuneet julmuudet.
Glover käsittelee kirjassaan laajasti moraalin heikkoa tilaa 1900-luvulla. Tarkastelukohteita ovat mm. Stalinin ja Hitlerin raaka väkivaltaisuus. Miten joku voi saada sellaisen vallan ja miksi he toimivat niin kuin toimivat?
Autoritaarisille persoonallisuuksille on Gloverin mukaan ollut ominaista joustamattomuuden, vallan ja tahdon korostuminen mielikuvituksen ja hellämielisyyden kustannuksella. Toisaalta heidän alamaisissaan on korostunut alistuva ja kritiikitön asenne auktoriteetteihin.
Väkivallan käytännön toteuttajat vetoavat siihen, että he vain tottelivat annettuja käskyjä. Ihmisten nöyryyttämiseen mielikuvitusta on kyllä riittänyt.

****

Yksi mielenkiintoinen kysymys on, olisiko myöhempi historia ollut toisenlainen, jos jotain yksittäistä tapahtumaa, esim. Sarajevon laukauksia, ei olisi ollut? Sarajevohan synnytti 1. maailmansodan, se johti kansallissosialistien valtaan pääsemiseen ja Hitleriin Saksassa, vallankumouksiin ja Staliniin Venäjällä, sekä edelleen 2. maailmansotaan, ja se edelleen tapahtumien sarjaan, joka jatkuu yhä.
Glover kallistuu sille kannalle, että historian kulku harvoin on yhdestä tapahtumasta tai yksittäisistä henkilöistä kiinni. Olisi tapahtunut vähän toisin, mutta taustalla vaikuttavat ilmiöt eivät ole olleet lopulta kiinni yksittäisistä sattumista. Maailmansota ei ehkä sittenkään syty sattumalta? Maailmansodat olisi kirjoittajan mielestä joka tapauksessa käyty, ja jos ei olisi tullut Stalinia tai Hitleriä, olisivat olosuhteet tuottaneet joitakin toisia hirmuja.
Samaa pohditaan nyt: entä jos Putin ei enää olisi tai hän olisi ollutkaan Venäjän johdossa, tai jos hän ei olisi noussutkaan valtaan? Onko Venäjän nykyinen toiminta kiinni vain yhdestä henkilöstä? Tätä Glover ei kirjassaan voinut vielä käsitellä, mutta siitä keskustellaan nyt mediassa jatkuvasti.

****

Glover käsittelee muitakin kuin Euroopan tapahtumia: Hiroshiman pommit, Vietnamin sota, Ruandan kansanmurha, Mao kulttuurivallankumous, Kuuban kriisi..
Olivatko sivustakatsojat tietämättömiä vai sallivatko he kaiken tapahtua? Monet saattoivat haluta olla mukana vallankäytössä, vaikka myöhemmin sanovat olleensa tietämättömiä tai että oli pakko.
Vaikka kyse on valtioiden tasolla tapahtuneesta, saattaa samasta moraalin ongelmasta olla kyse myös koulu- ja työpaikkakiusaamisessa ja rasismissa.
Kirja ei ole nautittavaa luettavaa, mutta sen lukeminen ajatuksella saattaa auttaa ymmärtämään historian ja elämän väkivaltaisia tapahtumia. Saattaa, tai sitten ei. Voiko ihmismielessä tapahtua kehitystä parempaan päin?

sunnuntai, 13. elokuu 2023

Media on syyllinen!

Media on se tavallinen syyllinen lähes kaikkeen, niin myös tänä kesänä. Media on ronkkinut vääriä asioita, motiivinaan tietysti pahat tarkoitukset.

Laatujournalismia harjoittavan median syyttäminen perustuu kuitenkin siihen, että ei ymmärretä tai tunnusteta, mikä on median tehtävä.

Mielenkiintoista, joskaan ei yllättävää on, että mediakeskustelussa syyttäjät ja puolustajat vaihtavat puolta neljän vuoden välein.

Kun media julkaisi tietoja ja videoita edellisen pääministerin Sanna Marinin vapaa-ajan vietosta, syytettiin mediaa tarkoitushakuisesta ajojahdista. Julkaisut eivät syytösten mukaan liittyneet mitenkään pääministerin työtehtäviin.

Hallituksen kannattajat syyttivät, silloinen oppositio puolusti mediaa. Taas on käynnissä "ajojahti".

Kun media tänä kesänä on julkaissut eräiden ministerien (Junnila, Purra, Rydman) vanhoja kirjoituksia, sitä syytettiin vanhojen, mitenkään nykyisen hallituksen toimintaan liittyvien asioiden julkaisemisesta, ja tietysti tarkoitushakuisesti.

Nyt syyttäjinä ovat olleet nykyisen hallituksen kannattajat, puolustajina nykyisen opposition kannattajat. Syyttäjät ja puolustajat olivat vaihtaneet paikka, mutta vuorosanat ovat samat.

Kummassakaan tapauksessa ei ole tunnustettu laatujournalismin tehtävää toimia viranomaisten ja poliitikkojen, = julkisen vallan kriitikkoina, julkaista objektiivista ja oikeaa tietoa. Kyse on toimittajien ammattietiikasta, jota mm. Julkisen sanan neuvosto valvoo. Tällä en tarkoita, etteikö tiedotusvälineitäkin voisi arvostella, ja etteivätkö nekin voisi tehdä virheitä, mutta ainakin pyrkimys on oikea.

Valta tarvitsee ulkopuolisen kontrollin, se ei itse siihen pysty. Ilman kontrollia demokratia ei voi toimia, mistä löytyy paljon esimerkkejä maailmalta.

Media ja oikeusistuimet ovatkin yksinvaltiaiden ja siksi pyrkivien hampaissa. Eikä vain hampaissa, vaan monesti on onnistuttu vapaa media ja riippumattomat oikeusistuimet lopettamaan tai saamaan valtaa pitävien hallintaan. 

Vaikka Suomi on vahvassti demokraattinen maa, ja meillä media on vapaa ja oikeusistuimet ovat riippumattomia, täälläkin yritetään niihin vaikuttaa, kuten on nähty.

lauantai, 1. heinäkuu 2023

Kivi-juhlien Canzio saa ajattelemaan elämän kulkua

Kivi-juhlien tämän kesän näytelmän Canzion ensi-iltaa vietettiin torstaina 29. kesäkuuta odottavalla mielellä, sillä katsomossa tuskin moni tunsi kertomusta.

Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja Sakari Katajamäki avasi illan. Hän otti puheessaan esille tapahtumat 70 vuotta sitten, jolloin pidettiin ensimmäinen Kivi-juhla. Ensin oli tarkoitus järjestää vain yksi ”vähän parempi” Kivi-juhla, mutta pianhan siitä muodostui vuotuinen traditio, joka jatkuu yhä.
Kivi-juhlien historiassa ”Minä siivet selkääni saan” kirjoitetaan tuosta päivästä näin: ”Sunnuntai, 12. heinäkuuta 1953 Palojoen Taaborinvuorella. Ilmassa oli enemmän kuin suuren kulttuurijuhlan tuntua. Tunnelmassa oli paljon juhlavuutta, vähän jännitystäkin. Pienen maalaispitäjän suuri yritys oli toteutumassa. Vielä vuotta aikaisemmin ei tätä ulkoilmanäyttämöä ollut, eikä ollut Kivi-juhlia. Kaikki oli tapahtunut vajaan vuoden aikana. Sää oli aurinkoinen ja helteinen, katsomo täynnä yleisöä.”
Katajamäki oli lukenut kesän 1953 pääkaupungin lehtiä, joissa Kivi-juhlat noteerattiin näyttävästi. Jossain kirjoitettiin, että ”tuntui kuin lumo olisi laskeutunut Taaborinvuorelle”.
Katajamäki totesi, että ”täällä Taaborinvuorella elää yhä Kivi-juhlien henki”. Siihen kuuluu tuo ympäristö, Kiven kieli, talkoohenki ja harrastajanäyttelijät sekä Aleksis Kiven teoksia rakastava yleisö.

Keskustelin väliaikakahvilla Kouvolasta tätä esitystä varten tulleen pariskunnan kanssa. Taaborilla he olivat ensimmäistä kertaa ja ihastuivat heti paikkaan. Myös näyttelijät ja esitys saivat kiitokset.
Kun pitää korvat auki, niin juuri kahvijonossa tai viimeistään mäeltä parkkipaikalle esityksen jälkeen kävellessä kuulee katsojien aitoja kommentteja. Yleisvire tuntui nyt olevan ihastus.

****

Näyttelemisen ilo paistoi minusta esittäjien kasvoilta ja koko esityksestä. Ajattelin, että se oli ohjaajan ja ryhmän hengen ansiota.
Ihastuin jo heti esityksen alkuun. Väkeä lappasi näyttämölle joka puolelta. Siinä oli tekemisen meininki. Pian tuli näyttämölle myös Canzio. Hän oli selvästi kyläläisten sankari, mutta pian asiat alkoivat mennä solmuun.
Vaikka Canzio on verinen tragedia, siinä on paljon huumoria ja lopulta myös opettava sanoma.
Musiikki, laulut ja tanssit täydensivät kokemusta ja veivät esitystä eteenpäin, ne pehmensivät muutoin varsin traagista kertomusta. Kekseliäs lavastus loi puitteet, mutta ei ollut pääosassa.
Canzio lienee yksi vähiten tunnettu ja näytelty Kiven teos. Niinpä se oli sekä näyttelijöille että yleisölle uusi teos.

****

Myös ohjaaja Hanna Lekander kertoi, että ei tuntenut Canzioita etukäteen, mutta oli tyytyväinen uuteen tuttavuuteen.
Hän oli lyhentänyt tekstiä, mutta lisännyt rooleja. Kun Kivi on kirjoittanut Canzioon yhdeksän roolia, Taaborilla näyttelee ja tanssii kolmisenkymmentä henkilöä. Teksti ja sanojen rytmi, tarinat tarinan sisällä ja luonnonkuvaukset muun muassa olivat taattua Kiveä.

Canzion Aleksis Kivi (1834–1872) kirjoitti vuosina 1867–1869, mutta se julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Näytelmän suomenkielinen kantaesitys oli Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1901.
Vaikka näytelmä on kirjoitettu yli 150 vuotta sitten ja tapahtumapaikkana on Kiven muusta tuotannosta poiketen Italia, sen sisältö on kuin tätä päivää Suomessa. Ihmiset rakastuvat ja katuvat, nuoriso kipuilee...
Canzio kamppailee tunteen ja järjen jännitteessä. Vaatteet ja aatteet vaihtuvat vuosien kuluessa, mutta ihminen pysyy samana.

****

Hanna Lekander pitää näytelmän teemana sokeaa rakkautta, johon me ihmiset uskomme, olemme sen suhteen ehdottomia, ja sitten ehkä petymme, jälleen ehdottomasti. Hän kehottaa ihmisiä välttämään elämässään liikaa ehdottomuutta ja olemaan armollisempia itseään ja toisiaan kohtaan. Siinä Canzion opetus.

Canzio toteaa viimeisessä näytöksessä elämästään, että eteen avautui kaksi tietä, ilon ja turmion tiet. Hän tunsi valinneensa väärän tien.
Havainnollisesti kuvatun oman tunnon ääni puhuttelee häntä. Sankari ahdistuu ja katuu tekojaan, mutta on myöhäistä. Sen jälkeen tehdään ehdottomia ratkaisuja.
Jäin miettimään, missä määrin ihminen voi vaikuttaa kohtaloonsa. Valinnat tehdään tunteella, vasta jälkeenpäin niitä voi arvioida järjellä.

Canzio ei ole tavallista ”kesäteatterihumppaa”, vaan katsoja jää esityksen jälkeen pohtimaan näkemäänsä.

 

torstai, 29. kesäkuu 2023

Arvomme ovat vaarassa

On vaikea ymmärtää, miksi jotkut suomalaiset haluavat flirttailla natsismin kanssa, tai miksi jotkut toiset kannattavat ja äänestävät näitä, ja vielä enemmän ihmettelen, oikeastaan kauhistelen, että jotkut vitsailevat keskitysleirien uhrien kustannuksella. Siinä on jotain omituista, epäinhimillistä ja erittäin sivistymätöntä, jopa sairasta.

Ehkä siinä kokee jotain, kun mikään ei enää tunnu oikein miltään, ja elämän perusehdot on täytetty. Uhotaan, että ainakin huomattaisiin.

Perussuomalaiset ovat vähitellen laajentaneet tällaisen ääriajattelun rajoja ja sietokynnystä muun muassa puhumalla sananvapaudesta. Oikeasti emme tarvitse sellaista sananvapautta.

Tämä nyt esillä oleva ministerinimitys on tuon kehityksen huippu, jonka tavoitteena lienee tehdä tuosta toiminnasta hovikelpoista ja normaalia.

Samalla tavalla USA:n presidentti Donald Trump siirsi totuuden rajaa yhä kauemmas valheen suuntaan. Näin totuudesta tulee suhteellista ja vaihtoehtoista.

Natsismin tunnistaminen ja vastustaminen on tärkeätä mm. siksi, että esimerkiksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan perustuu samantapaiseen ajatteluun, mitä kansallissosialisti Hitler toteutti 1930–40-luvuilla. Saksa katsoi heillä olevan oikeuden valloittaa naapurimaita, suojella saksalaisia ja torjua ulkoisia uhkia. Syyllisiä Saksan talouden vaikeuksiin olivat ulkopuoliset, mm. juutalaiset, joihin kohdistettiin äärimmäistä väkivaltaa.

On hyvä myös muistaa, miten kansallissosialistit nousivat valtaan Saksassa, laillisesti. Kun oli noustu laillisesti valtaan, ei laillisuudesta enää välitetty.

Keskeinen osa natsismia oli oppi rotujen puhtaudesta. Se tie vie suoraan rasismiin ja ollaan nykyajassa.

Omien ongelmien projisointi "muihin" on myös nykyisessä Suomessa totta. Perussuomalaiset pitävät maahanmuuttajia ja kehitysapua  syyllisinä lähes kaikkiin ongelmiin.

Arvomme ovat vaarassa ja niitä haastetaan. Niitä kannattaa ja pitää puolustaa.