Jonathan Glover (s. 1941) on englantilainen filosofi, jonka kirja ”Ihmisyys, 1900-luvun moraalihistoria” (Like) on avartava kokemus. Etsin sen käsiini somessa olleen vinkin perusteella. Glover etsii vastausta kysymyksiin, miten ihmisen raakuus toisia ihmisiä kohtaan syntyy, ja miten se saa kannatusta. Ja keitä ovat sivulliset, onko heitä?

Kirja ilmestyi vuonna 1999, kaukolainana saamani suomennettu painos on vuodelta 2003. Myynnissä sitä on ehkä vain joissakin antikvariaateissa. Kirja ansaitsisi uuden päivitetyn painoksen.

****

Glover kirjoittaa ihmisen raakuudesta ja heikosta moraalista 1900-luvulla. Kyse on lähinnä valtioiden välillä ja valtioiden hallitsemisessa tapahtuneista asioista.
”Keinot julmuuden harjoittamiseksi ja joukkomurhien tekemiseen on kehitetty huippuunsa, eikä teknologiaa enää voi pysäyttää. Nyt on käännyttävä ihmismielen puoleen”, kirjoitti Glover. Teknologian käytön rajoittaminen ei toimi, ihmismielen on muututtava.
Hän kirjoitti kirjan vuonna 1999, siis ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan vuonna 2022.
Ehkä saatettiin jo luulla, että Stalinin ja Hitlerin terrori on historiaa, joka ei enää voi toistua. Sitten tuli Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja siellä tapahtuneet julmuudet.
Glover käsittelee kirjassaan laajasti moraalin heikkoa tilaa 1900-luvulla. Tarkastelukohteita ovat mm. Stalinin ja Hitlerin raaka väkivaltaisuus. Miten joku voi saada sellaisen vallan ja miksi he toimivat niin kuin toimivat?
Autoritaarisille persoonallisuuksille on Gloverin mukaan ollut ominaista joustamattomuuden, vallan ja tahdon korostuminen mielikuvituksen ja hellämielisyyden kustannuksella. Toisaalta heidän alamaisissaan on korostunut alistuva ja kritiikitön asenne auktoriteetteihin.
Väkivallan käytännön toteuttajat vetoavat siihen, että he vain tottelivat annettuja käskyjä. Ihmisten nöyryyttämiseen mielikuvitusta on kyllä riittänyt.

****

Yksi mielenkiintoinen kysymys on, olisiko myöhempi historia ollut toisenlainen, jos jotain yksittäistä tapahtumaa, esim. Sarajevon laukauksia, ei olisi ollut? Sarajevohan synnytti 1. maailmansodan, se johti kansallissosialistien valtaan pääsemiseen ja Hitleriin Saksassa, vallankumouksiin ja Staliniin Venäjällä, sekä edelleen 2. maailmansotaan, ja se edelleen tapahtumien sarjaan, joka jatkuu yhä.
Glover kallistuu sille kannalle, että historian kulku harvoin on yhdestä tapahtumasta tai yksittäisistä henkilöistä kiinni. Olisi tapahtunut vähän toisin, mutta taustalla vaikuttavat ilmiöt eivät ole olleet lopulta kiinni yksittäisistä sattumista. Maailmansota ei ehkä sittenkään syty sattumalta? Maailmansodat olisi kirjoittajan mielestä joka tapauksessa käyty, ja jos ei olisi tullut Stalinia tai Hitleriä, olisivat olosuhteet tuottaneet joitakin toisia hirmuja.
Samaa pohditaan nyt: entä jos Putin ei enää olisi tai hän olisi ollutkaan Venäjän johdossa, tai jos hän ei olisi noussutkaan valtaan? Onko Venäjän nykyinen toiminta kiinni vain yhdestä henkilöstä? Tätä Glover ei kirjassaan voinut vielä käsitellä, mutta siitä keskustellaan nyt mediassa jatkuvasti.

****

Glover käsittelee muitakin kuin Euroopan tapahtumia: Hiroshiman pommit, Vietnamin sota, Ruandan kansanmurha, Mao kulttuurivallankumous, Kuuban kriisi..
Olivatko sivustakatsojat tietämättömiä vai sallivatko he kaiken tapahtua? Monet saattoivat haluta olla mukana vallankäytössä, vaikka myöhemmin sanovat olleensa tietämättömiä tai että oli pakko.
Vaikka kyse on valtioiden tasolla tapahtuneesta, saattaa samasta moraalin ongelmasta olla kyse myös koulu- ja työpaikkakiusaamisessa ja rasismissa.
Kirja ei ole nautittavaa luettavaa, mutta sen lukeminen ajatuksella saattaa auttaa ymmärtämään historian ja elämän väkivaltaisia tapahtumia. Saattaa, tai sitten ei. Voiko ihmismielessä tapahtua kehitystä parempaan päin?

Media on se tavallinen syyllinen lähes kaikkeen, niin myös tänä kesänä. Media on ronkkinut vääriä asioita, motiivinaan tietysti pahat tarkoitukset.

Laatujournalismia harjoittavan median syyttäminen perustuu kuitenkin siihen, että ei ymmärretä tai tunnusteta, mikä on median tehtävä.

Mielenkiintoista, joskaan ei yllättävää on, että mediakeskustelussa syyttäjät ja puolustajat vaihtavat puolta neljän vuoden välein.

Kun media julkaisi tietoja ja videoita edellisen pääministerin Sanna Marinin vapaa-ajan vietosta, syytettiin mediaa tarkoitushakuisesta ajojahdista. Julkaisut eivät syytösten mukaan liittyneet mitenkään pääministerin työtehtäviin.

Hallituksen kannattajat syyttivät, silloinen oppositio puolusti mediaa. Taas on käynnissä "ajojahti".

Kun media tänä kesänä on julkaissut eräiden ministerien (Junnila, Purra, Rydman) vanhoja kirjoituksia, sitä syytettiin vanhojen, mitenkään nykyisen hallituksen toimintaan liittyvien asioiden julkaisemisesta, ja tietysti tarkoitushakuisesti.

Nyt syyttäjinä ovat olleet nykyisen hallituksen kannattajat, puolustajina nykyisen opposition kannattajat. Syyttäjät ja puolustajat olivat vaihtaneet paikka, mutta vuorosanat ovat samat.

Kummassakaan tapauksessa ei ole tunnustettu laatujournalismin tehtävää toimia viranomaisten ja poliitikkojen, = julkisen vallan kriitikkoina, julkaista objektiivista ja oikeaa tietoa. Kyse on toimittajien ammattietiikasta, jota mm. Julkisen sanan neuvosto valvoo. Tällä en tarkoita, etteikö tiedotusvälineitäkin voisi arvostella, ja etteivätkö nekin voisi tehdä virheitä, mutta ainakin pyrkimys on oikea.

Valta tarvitsee ulkopuolisen kontrollin, se ei itse siihen pysty. Ilman kontrollia demokratia ei voi toimia, mistä löytyy paljon esimerkkejä maailmalta.

Media ja oikeusistuimet ovatkin yksinvaltiaiden ja siksi pyrkivien hampaissa. Eikä vain hampaissa, vaan monesti on onnistuttu vapaa media ja riippumattomat oikeusistuimet lopettamaan tai saamaan valtaa pitävien hallintaan. 

Vaikka Suomi on vahvassti demokraattinen maa, ja meillä media on vapaa ja oikeusistuimet ovat riippumattomia, täälläkin yritetään niihin vaikuttaa, kuten on nähty.

Kivi-juhlien tämän kesän näytelmän Canzion ensi-iltaa vietettiin torstaina 29. kesäkuuta odottavalla mielellä, sillä katsomossa tuskin moni tunsi kertomusta.

Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja Sakari Katajamäki avasi illan. Hän otti puheessaan esille tapahtumat 70 vuotta sitten, jolloin pidettiin ensimmäinen Kivi-juhla. Ensin oli tarkoitus järjestää vain yksi ”vähän parempi” Kivi-juhla, mutta pianhan siitä muodostui vuotuinen traditio, joka jatkuu yhä.
Kivi-juhlien historiassa ”Minä siivet selkääni saan” kirjoitetaan tuosta päivästä näin: ”Sunnuntai, 12. heinäkuuta 1953 Palojoen Taaborinvuorella. Ilmassa oli enemmän kuin suuren kulttuurijuhlan tuntua. Tunnelmassa oli paljon juhlavuutta, vähän jännitystäkin. Pienen maalaispitäjän suuri yritys oli toteutumassa. Vielä vuotta aikaisemmin ei tätä ulkoilmanäyttämöä ollut, eikä ollut Kivi-juhlia. Kaikki oli tapahtunut vajaan vuoden aikana. Sää oli aurinkoinen ja helteinen, katsomo täynnä yleisöä.”
Katajamäki oli lukenut kesän 1953 pääkaupungin lehtiä, joissa Kivi-juhlat noteerattiin näyttävästi. Jossain kirjoitettiin, että ”tuntui kuin lumo olisi laskeutunut Taaborinvuorelle”.
Katajamäki totesi, että ”täällä Taaborinvuorella elää yhä Kivi-juhlien henki”. Siihen kuuluu tuo ympäristö, Kiven kieli, talkoohenki ja harrastajanäyttelijät sekä Aleksis Kiven teoksia rakastava yleisö.

Keskustelin väliaikakahvilla Kouvolasta tätä esitystä varten tulleen pariskunnan kanssa. Taaborilla he olivat ensimmäistä kertaa ja ihastuivat heti paikkaan. Myös näyttelijät ja esitys saivat kiitokset.
Kun pitää korvat auki, niin juuri kahvijonossa tai viimeistään mäeltä parkkipaikalle esityksen jälkeen kävellessä kuulee katsojien aitoja kommentteja. Yleisvire tuntui nyt olevan ihastus.

****

Näyttelemisen ilo paistoi minusta esittäjien kasvoilta ja koko esityksestä. Ajattelin, että se oli ohjaajan ja ryhmän hengen ansiota.
Ihastuin jo heti esityksen alkuun. Väkeä lappasi näyttämölle joka puolelta. Siinä oli tekemisen meininki. Pian tuli näyttämölle myös Canzio. Hän oli selvästi kyläläisten sankari, mutta pian asiat alkoivat mennä solmuun.
Vaikka Canzio on verinen tragedia, siinä on paljon huumoria ja lopulta myös opettava sanoma.
Musiikki, laulut ja tanssit täydensivät kokemusta ja veivät esitystä eteenpäin, ne pehmensivät muutoin varsin traagista kertomusta. Kekseliäs lavastus loi puitteet, mutta ei ollut pääosassa.
Canzio lienee yksi vähiten tunnettu ja näytelty Kiven teos. Niinpä se oli sekä näyttelijöille että yleisölle uusi teos.

****

Myös ohjaaja Hanna Lekander kertoi, että ei tuntenut Canzioita etukäteen, mutta oli tyytyväinen uuteen tuttavuuteen.
Hän oli lyhentänyt tekstiä, mutta lisännyt rooleja. Kun Kivi on kirjoittanut Canzioon yhdeksän roolia, Taaborilla näyttelee ja tanssii kolmisenkymmentä henkilöä. Teksti ja sanojen rytmi, tarinat tarinan sisällä ja luonnonkuvaukset muun muassa olivat taattua Kiveä.

Canzion Aleksis Kivi (1834–1872) kirjoitti vuosina 1867–1869, mutta se julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Näytelmän suomenkielinen kantaesitys oli Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1901.
Vaikka näytelmä on kirjoitettu yli 150 vuotta sitten ja tapahtumapaikkana on Kiven muusta tuotannosta poiketen Italia, sen sisältö on kuin tätä päivää Suomessa. Ihmiset rakastuvat ja katuvat, nuoriso kipuilee...
Canzio kamppailee tunteen ja järjen jännitteessä. Vaatteet ja aatteet vaihtuvat vuosien kuluessa, mutta ihminen pysyy samana.

****

Hanna Lekander pitää näytelmän teemana sokeaa rakkautta, johon me ihmiset uskomme, olemme sen suhteen ehdottomia, ja sitten ehkä petymme, jälleen ehdottomasti. Hän kehottaa ihmisiä välttämään elämässään liikaa ehdottomuutta ja olemaan armollisempia itseään ja toisiaan kohtaan. Siinä Canzion opetus.

Canzio toteaa viimeisessä näytöksessä elämästään, että eteen avautui kaksi tietä, ilon ja turmion tiet. Hän tunsi valinneensa väärän tien.
Havainnollisesti kuvatun oman tunnon ääni puhuttelee häntä. Sankari ahdistuu ja katuu tekojaan, mutta on myöhäistä. Sen jälkeen tehdään ehdottomia ratkaisuja.
Jäin miettimään, missä määrin ihminen voi vaikuttaa kohtaloonsa. Valinnat tehdään tunteella, vasta jälkeenpäin niitä voi arvioida järjellä.

Canzio ei ole tavallista ”kesäteatterihumppaa”, vaan katsoja jää esityksen jälkeen pohtimaan näkemäänsä.
 

On vaikea ymmärtää, miksi jotkut suomalaiset haluavat flirttailla natsismin kanssa, tai miksi jotkut toiset kannattavat ja äänestävät näitä, ja vielä enemmän ihmettelen, oikeastaan kauhistelen, että jotkut vitsailevat keskitysleirien uhrien kustannuksella. Siinä on jotain omituista, epäinhimillistä ja erittäin sivistymätöntä, jopa sairasta.

Ehkä siinä kokee jotain, kun mikään ei enää tunnu oikein miltään, ja elämän perusehdot on täytetty. Uhotaan, että ainakin huomattaisiin.

Perussuomalaiset ovat vähitellen laajentaneet tällaisen ääriajattelun rajoja ja sietokynnystä muun muassa puhumalla sananvapaudesta. Oikeasti emme tarvitse sellaista sananvapautta.

Tämä nyt esillä oleva ministerinimitys on tuon kehityksen huippu, jonka tavoitteena lienee tehdä tuosta toiminnasta hovikelpoista ja normaalia.

Samalla tavalla USA:n presidentti Donald Trump siirsi totuuden rajaa yhä kauemmas valheen suuntaan. Näin totuudesta tulee suhteellista ja vaihtoehtoista.

Natsismin tunnistaminen ja vastustaminen on tärkeätä mm. siksi, että esimerkiksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan perustuu samantapaiseen ajatteluun, mitä kansallissosialisti Hitler toteutti 1930–40-luvuilla. Saksa katsoi heillä olevan oikeuden valloittaa naapurimaita, suojella saksalaisia ja torjua ulkoisia uhkia. Syyllisiä Saksan talouden vaikeuksiin olivat ulkopuoliset, mm. juutalaiset, joihin kohdistettiin äärimmäistä väkivaltaa.

On hyvä myös muistaa, miten kansallissosialistit nousivat valtaan Saksassa, laillisesti. Kun oli noustu laillisesti valtaan, ei laillisuudesta enää välitetty.

Keskeinen osa natsismia oli oppi rotujen puhtaudesta. Se tie vie suoraan rasismiin ja ollaan nykyajassa.

Omien ongelmien projisointi "muihin" on myös nykyisessä Suomessa totta. Perussuomalaiset pitävät maahanmuuttajia ja kehitysapua  syyllisinä lähes kaikkiin ongelmiin.

Arvomme ovat vaarassa ja niitä haastetaan. Niitä kannattaa ja pitää puolustaa.

Luin kaksi kirjaa, jotka käsittelevät Venäjän historiaa varhaiselta keskiajalta nykypäiviin. Historiasta löytyykin punainen lanka, joka johtaa tähän päivään asti.

Ensimmäinen näistä on Mauno Koiviston presidenttikautensa jälkeen kirjoittama ”Venäjän idea” (Tammi), jonka ensimmäinen painos ilmestyi jo vuonna 2001, lisäpainokset vuosina 2022 ja 2023.

Koivisto ei vielä tiennyt Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, mutta hänen tulkintansa Venäjän historiasta on samalainen kuin toisen kesäkirjani: Matti J. Kari ja Antero Holmila ”Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii” (Docendo 2023).

****

Kirjat kannattaa lukea ainakin kahdesta syystä. 1) Niissä on Venäjän historian keskeiset vaihteet kuvattu kohtuullisen tiiviisti, 2) ja historiasta on molemmissa teoksissa vedetty johtopäätökset, jotka johtavat nykytilanteen tiedolliseen ymmärtämiseen. 3) Venäjä suuri naapurimme, jonka historiaa ja nykyisyyttä on syytä tuntea.

Vaikka teosten johtopäätökset ovat liki samoja, on niissä kuitenkin eroja. Koivisto on liittänyt tekstiin omia kokemuksiaan Venäjästä sekä presidenttinä että sitä ennen. Siitä kuitenkin puuttuu Putinin aika lähes kokonaan. Holmilan ja Karin kirja sen sijaan ulottuu vuoden 2023 alkupuolelle asti.

Molemmissa on myös hieman erilaisia yksityiskohtia. Koivisto osoittautuu yllättävän hyväksi kirjoittajaksi ja kertoo paljon anekdootteja ja ainakin yhden kaskunkin. Mauno Koivisto oli presidenttinä 1982–1994 ja sitä ennen pääministerinä. Hänen kirjansa avaa myös sen ajan Venäjän suhteita. Koivisto myös osasi venäjää.

Holmila on historiantutkija ja Kari puolustusvoimien entinen apulaistiedustelupäällikkö. 

****

Venäjän alkuhistoriassa ovat jo läsnä nykytilan juuret. Venäjän, Ukrainan ja Turkin, sekä ortodoksisen kirkon ja jopa Skandinavian (Viikingit) historiat nivoutuvat toisiinsa tavalla, jotka vaikuttavat edelleen. Noiden vaiheiden tunteminen auttaa myös nykytilanteen ymmärtämiseen.

Venäjän vallankumouksista on runsas 100 vuotta, mutta niiden kulku on pääosin jo unohtunut. Kirjat antavat hyvän kertauskurssin siihen ja muihin 100 vuoden tapahtumiin itärajan takana. Vallankumousten vaiheet on hyvä tuntea myös siltä kannalta, että miten valta voi vaihtua.

Neuvostoliitto oli pitkässä juoksussa pieni välivaihe, joka ei juuri poikennut historian pitkästä linjasta.

Molemmissa kirjoissa Venäjän idea muodostuu suurin piirtein samoista aineksista, jotka ovat:

1. Yksinvalta. Venäjä ei paria lyhyttä kokeilua lukuun ottamatta ole koskaan ollut demokraattisesti hallittu maa.
2. Venäjä on pyrkinyt aina laajentumaan alueellisesti.
3. Venäjä on pyrkinyt yhdistämään slaavilaiset kansat johtoonsa.
4. Ortodoksinen kirkko ja valtio toimivat yhdessä. Venäjällä pidetään heidän kirkkoaan kolmantena Roomana varsinaisen Rooman katolisen kirkon ja Konstantinopolin jälkeen.
5. Valtaan on liittynyt voimakas ja raaka väkivalta ainakin Iivana Julmasta (eli 1530–1584, ensimmäinen tsaari 1547 lähtien) alkaen. Valta on vaihtunut usein väkivaltaisesti tai sekasortoisesti, Romanovien (1613–1918) aikana myös joskus perimällä.
6. Eurooppalaisuutta on vierastettu tai jopa vastustettu ja pidetty uhkana ehkä vain Pietari Suuren eurooppalaissuuntausta lukuun ottamatta. Toki myös Neuvostoliiton aikainen sosialismi oli tuontitavaraa Euroopasta.
7. Pitkässä linjassa Iivana Julmasta Putiniin hallitsevat nuo linjaukset. Neuvostoliitto oli välivaihe, mutta sekin noudatti em. kohtia. Stalin vain vei väkivallan käytön kaikkein pisimmälle.
8. Ylipäätään voi kysyä, mihin muuhun valta Venäjällä perustuu kuin voimaan tai muutoin väkivaltaan, ei kansan mielipiteeseen, ei perimiseen, ei lakiin. Avoimuus ja läpinäkyvyys ovat kaukana osin Gorbatšovin ja ehkä Jeltsinin tavoitteita lukuun ottamatta. Vallanvaihtoon on usein liittynyt sekasorron aika.
9. Putinin politiikassa vaikuttavat juuri nuo yksinvalta, kirkko, väkivalta, slaavilaisten yhdistäminen ja alueellisen laajentumisen tavoite samalla tavalla kuin venäjän historiassa 1500-luvulta lähtien.

Kari ja Holmila kirjoittavat myös Venäjän mahdollisesta muuttumisesta. Heidän mukaansa se voi tapahtua vain sisältä käsin ja voi viedä useita sukupolvia.

Koivisto puolestaan ennustaa Venäjän voimistuvan silloisesta (1990-luku) heikkouden tilastaan, mutta jatkavan hyviä naapuruussuhteita meitäkin kohtaan.

Tapahtumat 24.6.2023

Koskaan ei voi tietää, mitä pienistä aluista voi seurata. Viime päivien tapahtumat sopivat siihen, mitä edellä todetaan Venäjän ideasta vuosisatojen aikana.