”Mä tässä kerran ullakolle yksin kapusin,
Ja sattumalta vanhan kaapin siellä aukaisin,
Mä sitä pengoin mitä lienen oikein etsinyt,
Niin löysin ---” en isoisän olkihattua, josta Tapio Rautavaara aikanaan lauloi, vaan vaarini muistikirjan.
Siitä kerron nyt.

Isoisäni Svante Jalava (1878–1960) oli pienviljelijä ja kirkon suntio, jota myös kirkonvartijaksi kutsuttiin. Suntion eli kirkonvartijan tehtäviin kuului siihen aikaan mm. kirkon lämmittäminen, kellojen soitto ja hautojen kaivuu.
Svante piti kirjaa päivittäisistä tekemisistä sekä perheen rahoista. Päivän säänkin hän usein mainitsi. Tulot ja menot oli tarkkaan muistikirjassa ylhäällä. Muistikirjan kautta voi sukeltaa sadan vuoden takaiseen isoisän ja hänen perheensä elämään.
Vuoden 1905 kalenteri alkaa Suomen suuriruhtinaan ja Venäjän keisarin Nikolai II (hallitsi 1894-1917) sukupuulla, mutta jo 1917 Suomi itsenäistyi.

Säät vaihtelivat silloinkin melkoisesti: 1.1. 1905 oli 27 astetta pakkasta, 3.1. suojailma, välillä pyrytti, välillä satoi vettä. Talvella hevosen vetämä reki oli käypä kulkupeli, kesällä rattaat.
Vapaa aikaakin vietettiin: Sosiaalinen elämä oli vilkasta ja kyläkäynnit merkittiin muistikirjaan. ”Olimme rekiretkellä Lepsämän Labbartilla. 4 hevosta. Hauskaa oli. Jäätikkökeli.” (5.1.1905) Seuraavana päivänä ”ajoin kolme kuormaa varsalla puita metsästä”.
Töitä tehtiin kovasti. Muutaman kerran hän mainitsee, että ”olin tänään vain kotona”.
Monena päivänä tammikuussa 1905 oli kalenterissa maininta ”kaivoin hautoja”, mikä on ollut kova työ jäätyneeseen maahan – ilman kaivinkonetta. Silloin ei voinut käyttää sähköä roudan sulattamiseen.
Ylipäätään elämä ilman sähköä tuntuu nyt ”mahdottomalta”, mutta elettiinpä sitä silloinkin.

Svante kävi papin ja kanttorin kanssa myös lukusilla eli kinkereillä, joita pidettiin talvella kaikissa kylissä vuorotellen eri taloissa. Matkat tehtiin tietysti hevosen vetämällä reellä. Lukusilla kuulusteltiin lukutaitoa, vaarini jutteli lasten kanssa. Pappi kuuli aikuisia ja kanttori laulatti virsiä. Kinkerit olivat pitkään merkittävä osa kylien sosiaalista – ja kirkollista, elämää.
Kalenteri kertoo pidetyn lukuset myös Kytäjän kartanossa. Kytäjä kuului silloin vielä Nurmijärveen.
”Marian pyryt” on vanha ilmiö, joka toimi myös vuonna 1905. Svante kirjoitti Marian päivän 25.3. kohdalle, että ”satoi vähän lunta”.

Myllyssä käyminen oli osa arkea, siellä käytiin lähes kuukausittain.: ”Kävin myllyssä, 2 hl kauraa, 1 hl rukiita”. Myllyjä pyöritettiin siihen aikaan vesivoimalla, sähkövoima tuli vasta myöhemmin. Kirkonkylän mylly oli Vantaanjoen Myllykoskella, jonne myöhemmin sähköä Kirkonkylään tuottava voimalaitoskin rakennettiin.
Toukokuussa alkoivat satokauden työt. Potaatit otettiin itämään ja sinä vuonna kauran kylvöt aloitettiin 11.5. Heinävuosi 1905 oli kuivuuden takia huono. Vaari kirjoitti, että ”heinä on kovin huonoa. Kyllä koville ottaa, miten mullit ruokitaan.”
Yksi maininta elokuulta: ”Tapettiin toinen ruisriihi.” Tuo tarkoittaa samaa kuin puiminen. Puimakonetta ei vielä ollut.
Sähkövaloa ei ollut, joten suntion jouluvalmisteluihin kuului kynttilöiden asettaminen kirkkoon jouluviikolla.

Yllättävin löydös oli Nurmijärven Eläinsuojeluyhdistyksen perustaminen toukokuussa 1907. Svante valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja kirkkoherran puoliso Aura Pastinen varapuheenjohtajaksi. Johtokunnassa oli vieläkin tuttuja nimiä kuten maanviljelijät Louna ja Kirkkari, pari opettajaa ja pankinjohtaja. Syksyllä pidetyssä ensimmäisessä yleisessä kokouksessa oli jo 50 osallistujaa.
Samoihin aikoihin eläinsuojeluyhdistyksiä perustettiin eri puolille maata ja niille keskusliitto. Johtokunnan jäsenille tilattiin Eläinten ystävä -lehti. Pöytäkirjojen mukaan yhdistys puuttui ainakin hevosten huonoon kohteluun.
Viimeinen maininta eläinsuojeluyhdistyksestä on vuodelta 1910, minkä jälkeisestä ajasta minulla ei ole tietoa. Nykyiset eläinsuojelijat lienevät uutta sukupolvea.

Luottamustehtäviä hänellä oli, mm. yhden kauden kunnanvaltuutettuna ja holhouslautakunnassa, jonka kokous kesti ”jokseenkin koko päivän”. Hän myi Suomi-Salaman vakuutuksia ja oli Uuden Suomen asiamies.
Viime vuosituhannen alkuvuosikymmeninä syntyi paljon uutta. Svante oli mukana ilmeisesti taloudenhoitajana tai pöytäkirjan pitäjänä, ainakin Nurmijärven Sähköosakeyhtiössä ja Nj. Telefooniosuuskunnassa. Niistä on mainintoja muistikirjoissa.

Tilinpito on kiinnostava. Tuloja isosisän perhe sai monista lähteistä. Suurimmat olivat maitotili meijeriltä ja palkka seurakunnalta. Lisäksi hän sai palkkioita luottamustehtävistä. Tinkimaidosta, perunan ja polttopuun myynnistä tuli pieniä eriä.
Tinkimaito tarkoitti sitä, että käsittelemätöntä maitoa myytiin suoraan navetalta. Aamuisin oli maidon hakijoita kannujen kanssa navetan ovella vielä 50-luvulla. Perunoita myytiin kyläläisille ja sairaalaan.
Tinkiläisenä ja perunan ostajana näyttää usein olleen rouva Elli Siren, jonka talo oli Pappilan ja Koposen tehtaan välissä. Talo on jo purettu.

Menot oli tarkkaan eritelty, mistä esimerkkejä vuodelta 1934: tytär Sirkalle tehtävävään pöytään katajaa ja maalia 200 mk ja poika Aarrelle ostettiin kiiltonahkakengät 50 mk, ehkä rippijuhlaan. Seuraavana vuonna Aarre sai luistimetkin 175 mk ja Ida tohvelit 40 mk. Lääkärissä ja parturissakin käytiin. Lasten lukukausimaksut yhteiskouluun olivat 400 mk.
Vaimo Idan Hämeenlinnan matkaan budjetoitiin 180 mk. Ida kävi useamman kerran vuodessa myös Helsingissä. Kaupunkimatkat tehtiin silloin junalla Jokelasta, jonne mentiin hevosella.
Toki hevosella voitiin ajaa – ja ajettiin mm. torille, myös Helsinkiin, mutta tuskin Ida yksin. Vaimon puvun tekemiseen oli varattu 100 mk.
Yllättäen myös kermaa ja voita ostettiin kaupasta – ja tietysti kahvia. Maito, perunat ja liha saatiin kyllä oman tilan tuotteina.
Kahvipaketti maksoi v. 1934 10 mk, mikä rahanarvolaskurin mukaan olisi nykyrahassa 4,85 e. Siis sama kuin tarjouskahvi tänään!

Viime vuonna alettiin kysyä eri asioiden yhteydessä, ollaanko historian oikealla vai väärällä puolella. Sillä ehkä tarkoitettiin sitä, että jos nykyinen kantamme johonkin asiaan toteutuu tulevaisuudessa, olemme oikealla puolella.

Historian oikealla puolella mielestään olevat tarkoittivat kai sanonnalla sitä, että heidän kantansa on oikea ja se tulee voittamaan? Ennen sama ajatus sanottiin, että ”historia tulee osoittamaan…”

****

Minusta on viime aikoina alkanut tuntua, että olenkohan minä kehitysoptimistina sittenkin historian väärällä puolella, kun kaikki tuntuu menevän eri suuntaan kuin mitä olen kannattanut.

Olen mielestäni ollut edistyksellinen, uskonut kansojen hyvään, rauhanomaiseen kehitykseen. Olen kannattanut kansainvälistä yhteistyötä, globalisaatiota, kehitysyhteistyötä, Yhdistyneitä kansakuntia, Natoa ja Euroopan unionia.

Mielestäni ”sääntöperäinen” maailmanjärjestys ja vapaakauppa ovat olleet ainoa oikea tie, sen sijaan kolonialismi (siirtomaiden hankinta), imperialismi (suurvaltojen vallan käyttö) ja protektionismi (oman maan tuotannon suojelu) ovat mennyttä aikaa. Jo lukion historian tunnilla totesin Montesquieun vallan kolmijaon (= lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta) oikeaksi periaatteeksi.

Olen ihaillut Yhdysvaltoja ja sen presidenttejä, varsinkin Kennedyä ja Obamaa. Olen ihaillut USA:n itsenäisyysjulistusta vuodelta 1776.

Olen suhtautunut myönteisesti maahanmuuttoon, niin ”työperäiseen” kuin pakolaisiinkin. Olen uskonut kirkkoon, joka ottaa todesta Jeesuksen kehotuksen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään.

****

Viime aikoina olen saanut nähdä tuon kaiken olevan historiaa. Kehitys näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan kuin olen toivonut.

Suurvallat himoitsevat naapureitaan ”turvallisuutensa” takia. Aseistariisunta on kääntynyt kilpavarusteluksi. Ilmastotyötä ja ympäristönsuojelua ei pidetä niin tärkeänä.

Maahanmuuttajia ja pakolaisia vierastetaan, ja heitä pidetään syyllisinä lähes kaikkeen. Kehitysapu nähdään kansallisen edun vastaisena. Ylipäätään kansallinen etu asettuu kansainvälisyyden edelle, ”me ensin”.

Suurvallat jakavat muita maita etupiireihinsä ja YK on suurissa vaikeuksissa. EU:ssakin jäsenet ajavat ensisijaisesti kansallisia etujaan. Jopa demokratiaa ja oikeusvaltiota kyseenalaistetaan. Ja tässä kaikessa USA on johtava valtio, jota sen liittolaisten on seurattava.

Kristinusko on Atlantin toisella puolella saanut uskomattomia muotoja, joita täälläkin saatetaan pian omaksua.

Ollaan siirtymässä arvopohjaisesta intressipohjaiseen realismiin, historian toiselle puolelle.

Olisinpa väärässä.

Tuntuu järkyttävältä, että Yhdysvaltain, siis maailman johtavana maana pidetyn valtion presidentti tukijoineen voi päättää mitä ja miten historiasta kerrotaan ja valikoida museoiden kokoelmia.

Historian muokkaaminen jälkeenpäin on ollut Venäjällä perinne, ehkä lyhyttä Gorbatšovin ja Jeltsinin aikaa lukuun ottamatta, alkaen Potemkinin kulisseista. Sitä ei oikeastaan enää kummastella, mutta että USA….

Samoin Trump, tieteen johtavan maan presidentti, yrittää päättää lakien tulkinnoista ja tuomioistuimien tuomioista, yliopistojen tutkimuksista ja opetuksesta sekä median kirjoittelusta. Lyhyesti: päättää, mikä on totta.

Kuinka pitkään se voi jatkua ja muuttaako se maailmaa pysyvästi? Ihmettelyäni lisää, kun ajattelen historiaa antiikin ajasta alkaen. Onko niin, että tiede on jo muutaman vuosituhannen ajan etsinyt totuutta, mutta nyt on saavutettu kulminaatiopiste, ja aletaan kelata tietoa takaisin päin?

****

Suomessa noita Trumpin tavoitteita (maahanmuuttajat, yliopistot, tiede, oikeuslaitos, media…) tavoitellaan, mutta lyhyemmin askelin ja vähäisemmällä vallalla.

Minulla on kyllä käsitys, että perussuomalaisten varapj käytti viime viikolla ”heikkolaatuinen” -sanaa a-studiossa rasistisessa, laajaa ihmisjoukkoa alentavassa mielessä.

Sitten jälkeenpäin, kun harkinta tuli mukaan, he hakivat sille hyväksyttävämpää sisältöä mm. koulutuksesta. Viesti meni kuitenkin perille omille kannattajille: ”näin me ajattelemme heistä”.

Eli henkilö, jolla on syystä tai toisesta vähän koulutusta, on heikkolaatuinen. Ihmisen laatu ja ihmisarvoarvo kuulostavat tuossa synonyymeiltä.

Hallituksen rasismin vastainen ohjelma ei toimi, kun yksi suuri hallituspuolue pitää sitä lähinnä vitsinä. Vai olisiko tämän viikon maanantaina siinäkin saavutettu kulminaatiopiste? Hallituksen infossa eilen illalla oli vakavia kasvoja.

”Nehän ovat vain sanoja.” Sanojen takana on ajatuksia ja ajatukset voivat johtaa myös tekoihin, kuten on jo Suomessakin koettu. Sanat voivat muokata todellisuutta.

Tänään 6. elokuuta muistellaan 80 vuotta sitten pudotettua ensimmäistä ydinpommia, tai kuten silloin sanottiin, atomipommia, ja sen ennen näkemätöntä tuhoa. Toisen samanlaisen jälkeen Japani antautui ja myöhemmin Saksa. (Kokrjaus: Saksa antautui ennen Japania, toukokuussa 1945, Japani elokuussa)
Olisi luullut, että järkytys olisi lopettanut sodat, tai ainakin ydinaseella pelottelun. Mitä vielä. Alkoi kylmä sota, jota kyllä seurasi liennytys ja aseriisunta, mutta muutamien vuosien jälkeen on palattu entiseen. Maailma aseistautuu ja ydinaseella uhitellaan.
Vanha viisaus kummittelee ihmisten mielissä: kun aseita on, niitä ennen pitkää myös käytetään. Kahta hävityssotaa käydään silmiemme edessä parastaikaa Ukrainassa ja Palestiinassa.

****

Maailmasta puuttuu moraalinen selkäranta, joka pitäisi huolen oikeudenmukaisuudesta, rauhanomaisesta järjestyksestä ja ihmisten turvallisuudesta.
Ensimmäisen maailmasodan jälkeen sellaiseksi toivottiin Kansainliittoa, toisen maailmansodan jälkeen Yhdistyneitä kansakuntia. Kummastakaan ei siihen ole ollut. YK onnistui aluksi paremmin, mutta sekin on jäänyt kahden, kolmen suurvallan vangiksi.
Molemmat epäonnistuivat, koska lopulta suurvallat tekevät, mitä tahtovat. Moraalilla ei ole siinä sijaa. Maailmaa ei hallita demokraattisesti, vaan voimalla.
Nyt ei ole sellaista voimaa, joka kykenisi hillitsemään suurvaltojen valtaa ja tahtoa. Ja mitä suuret edellä, sitä pienemmät perässä.
Ironista on, että mitä vahvempi ja suurempi valtio on, sitä enemmän se tuntee turvallisuutensa uhatuksi. Ja sillä perusteella suurvallat uhkaavat pienempiään, jotka yrittävät selviytyä miten parhaiten taitavat.

****

Pitkään ajattelin, että Yhdysvallat olisi itsenäisyysjulistuksensa hengessä sellainen voima, joka vastaisi lain, järjestyksen ja vapauden säilymisestä maailmassa edes jossain määrin. Viimeistään tänä vuonna sekin luottamus on mennyt.
Jos ajatellaan kolmea suurvaltaa Venäjää, Yhdysvaltoja ja Kiinaa, Kiina on kolmesta vallasta ehkä vähän lähempänä tuota ihannetta, jos kohta sekin lopulta ajaa itsekkäitä etujaan, kuten kaikki muutkin, pienemmät suurten perässä.
Suomi on aina ollut rajamaa, joka on tasapainoillut oman turvallisuutensa kanssa. Olemme pitäneet arvojamme puhtaina kuin siniristilippumme on. Neuvostoliiton aikana arvoja venytettiin äärimmilleen, mutta selvisimme.
Neuvostoliittoa mielisteltiin ja saatiin hyviä kauppasopimuksia. Nyt mielistelyllä Amerikalle toivotaan saatavan myytyä jäänmurtajia. Euroopan unioni ei hajanaisena kykene vastaamaan suurvaltojen haasteisiin. Ensisijaisesti senkin jäsenet ajavat kansallisia etujaan.

****

Palestiinan suhteen on unohdettu, että länsimaat järjestelivät toisen maailmansodan jälkeen alueen asioita ja perustettiin Israelin valtio, mutta hanke jäi kesken. Järjestelyjen loppuun saattamista vaikeuttaa historian painolasti juutalaisten vainoista, toisaalta uskonnon ja politiikan sekoittuminen.
Suomessakin moni ajattelee olevan kristillistä ja raamatullista puolustaa Israelin politiikkaa. Minusta niin ei voi ajatella. Kristinuskon perusteella meidän olisi oltava rauhan ja ihmisarvon puolella.

Veljekset tekivät lopulta sovinnon

Kivi-juhlien tämän kesän Seitsemästä veljeksestä voi sanoa, että nyt palattiin klassikkoon. Kun välillä on juhlilla esitetty Kiven vähemmän tunnettua tuotantoa tai ohjaukset ovat olleet kokeilevia, nyt näytelmä ja esitystapa ovat perinteisempiä. Toki kaukana ollaan Kivi-juhlien alkuaikojen esitystavoista. Maailma on muuttunut.
Tiina Brännaren ohjaamat Veljekset sisältää kyllä uutta ja persoonallista, mutta pysytään klassikon raameissa. Aikaisemmista mediakeskusteluista päätellen sitä osa yleisöä arvostaa.
Veljekset tulevat ”Voimalla seitsemän miehen” näyttämölle, mikä antaa heti teeman näytelmän alkupuolelle. Veljekset haastavat toisiaan ja kaikkia vastaantulijoita. Katsojat herätetään heti kunnolla.
Puolison kaipuu vie veljet, kaikki yhdessä, kosimaan Männistön Venlaa. Juhani ei saa esikoisoikeutta. Pojat ottivat kyllä Aapiset mukaan ”antamaan juhlavuutta”, mutta lukea ei osattu. Tuloksena oli kipeät rukkaset.
Lukutaidon puute, ehkä vähän tapojenkin karkeus, olivat Akilleen kantapää. Tuloksena on törmäys niin rovastin kuin tuomarinkin kanssa. Veljesten johtopäätös tästä oli pako Impivaaraan.

****

Kirjasta tuttuja kohtauksia soljuu eteemme. Kohtaukset olivat taiten ja luovasti toteutettu. Vaikka kohtaus on tuttu, on aina mielenkiintoista katsoa, miten se on tällä kertaa toteutettu. Lukkarin koulusta karattiin, sauna paloi ja Hiidenkivelle noustiin Viertolan härkiä pakoon.
Pari monologia tai saarnaa pitää erityisesti mainita. Heidi Lapin esittämä Lauri kertoo mainion tarinan mielikuvitusmatkastaan. Meille tuttuja paikkoja, mutta ehkä Kiven aikana vähän vieraampia.
Simeonin (Jani Vesanen) kertomus saapasnahkatornista ja Luciferin kohtaamisesta on vielä vauhdikkaampi. Roolisuoritukset ovat klassikkoaineista. Ne kertovat myös kirjailijan mielikuvituksen rikkaudesta.
Juhani (Joona Majurinen) edustaa ulkoisesti usein kaivattua ”vahvaa johtajaa”, mutta veljeksiä taitavat oikeasti johtaa muut. Mielenkiintoista on seurata ryhmädynamiikan kehittymistä.
Lakiin ja uskontoon viitataan kertomuksessa usein. Ne olivat 1800-luvun ihmisten elämänpiirin rajapinnat. Ehkä sen ajan ihmiset olivat tosissaan, mutta Kivi kertoo heistä huumorin pilke silmissä.

****

Seitsemää veljestä voi lukea ja katsoa eri näkökulmista. Siinä on värikästä kieltä ja paljon elämään jääneitä sanontoja. Se on ennen muuta kuitenkin suuri kehityskertomus, miten veljeksistä tulee lainkuuliaisia ja yhteiskuntakelpoisia, jopa sivistyneitä kansalaisia ennen koulupakkoa.
Tällä kertaa minä näin – johtuiko vuoden 2025 uutisista - selvemmin myös sovinnon tekemisen teeman. Kun ensin oli katkottu suhteita joka puolelle, lopulta tajuttiin, että se tie vie tuhoon. Niinpä ryhdyttiin hieromaan sovintoa, ensin keskenään, sitten Viertolan, lopulta tuomarin ja papinkin kanssa. Veljekset oppivat lopulta lukemaan, Juhani saa Venlan ja veljeksistä tulee arvostettuja kansalaisia.
Sovinnon tekemisessä olisi oppia maailman tämän päivän johtajillekin. Armahtaminen vie pidemmälle kuin kostaminen ja riidan haastaminen.

****

Kirjassa on paljon ainesta, josta jokainen ohjaaja ja sovittaja voivat nostaa eri kohtia. Tiina Brännaren ja Reijo Paukun (sovitus) Veljekset muodostavat loogisen kertomuksen, jossa siis näin ennen muuta sovintoon päätymisen.
Seitsemän veljestä muistetaan Kiven aikalaisen August Ahlqvistin murskaavasta kritiikistä, jonka aika pian osoitti vääräksi. Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja Sakari Katajamäki muistutti tämän kesän juhlat avatessaan, että oli myös aikalaisia, jotka ymmärsivät Kiven ja hänen teostensa arvon.
Laulut ja musiikki olivat tärkeä osa esitystä. Tuttuja Kiven sanoituksia Kaj Chydeniuksen säveltämänä. Kun orkesterin ensimmäiset sävelet kuuluivat, tuli mieleen Anssi Kelan äskeinen konsertti, jonka lopussa Kela sanoi, että yhtään nuottia ei tullut taustanauhalta, kaikki soitettiin paikan päällä.
Näin myös Taaborilla. Tuntee, että ollaan aidossa ympäristössä. Eivät edes lentokoneet häirinneet ensi-iltayleisöä.

Markku Jalava