Pappilan salien täydeltä oli tänään yleisöä kuuntelemassa kielitieteilijä Janne Saarikiven puhetta suomalaisen sivistyksen kehityksestä ja tulevaisuudesta. Ilta kuului Nurmijärven seurakunnan Aikuisten oikeasti-sarjaan.

Lähtökohtana oli suomalaisen sivistyksen 750-juhlavuosi, joka aika lasketaan Turun tuomiokapitulin perustamisesta vuonna 1276. Saarikivi kommentoi tätä, että ”sivistys on toki vielä vanhempaa”.

Hämmentävää, mutta totta, että keskiajalla täällä asuneet eivät kokeneet itseään suomalaisiksi. Noihin aikoihin meistä alkoii kehittyä Ruotsin itäinen maakunta, joka muodostui maakunnista ja heimoista. Oltiin hämäläisiä, savolaisia jne.

Suomalaisia meistä tuli vasta 1800-luvulla, mikä oli läheisessä suhteessa suomen kielen aseman kehitykseen. Tältä kannalta oli ratkaisevaa, että meidät siirrettiin Ruotsin kuninkaan alaisuudesta Venäjän keisarin hoteisiin.

Nurmijärvikin nousi 1800-l Aleksis Kiven myötä tärkeään asemaan, minkä Saarikivi osuvasti toi esiin (tiedostaen, missä oli puhumassa). Kiven teokset olivat tärkeä osa suomenkielisen kulttuurin syntyä. Samoihin aikoihin oma hallintomme ja talouselämämme syntyivät ja kehittyivät.

”Euroopassa luettiin suomalaiselle paperille painettuja lehtiä ja kirjoja”, painotti Saarikivi. Se toi meille vaurautta maakuntia myöten.

Hän korosti myös yliopiston humanistien merkitystä, vaikka humanismia usein aliarvioidaan talouden ja tekniikan kustannuksella. Humanismin ansiosta kansansivistyksen ja suomen kielen nousu tekivät Suomesta kansakunnan. Suomi on ollut lukemisen suurvalta.

Tässä tultiin nykyhetkeen ja käännekohtaan. Olemme siirtymässä kirjojen lukemisen jälkeiseen aikaan. Tietoa saadaan ja viestintää harjoitetaan yhä enemmän muun kuin varsinkaan paperille kirjoitetun tekstin avulla. Linnan ja Päätalon kaltaisia painosmiljonäärejä ei enää tule!

Mielenkiintoisia olivat paikallisen ja ylipaikallisen kulttuurin suhteen pohdinnat. Saarikivi arveli niiden suhteen muuttuvan aaltoliikkeenä.

Päivän politiikkaan tultiin käsiteltäessä suomen kielen asemaa tällä hetkellä, kun Suomessa käytetään paljon englantia ja puhutaan lisäksi niin monia kieliä maahanmuutonkin ansiosta.

Monikulttuurisuus ei Saarikiven mielestä ole ongelma, vaan vääjäämätöntä kehitystä.

”Alempien yhteiskuntaluokkien kohdalla puhutaan monikulttuurisuudesta ja maahanmuuton ongelmista, yläluokkaisten kohdalla kansainvälisyydestä ja sen eduista."

Saarikivi esitti kolme skenaariota, miten kielisuhteet Suomessa saattavat kehittyä.

1. Suomen käyttö vähenee vähitellen ja englannin kasvaa mm. valumalla yliopistoista alemmas.
2. Kansanvälinen yhteisö hajoaa muutamien maiden (mm. USA, Ranska) politiikan vaikutuksesta, joka saattaa johtaa suomen asemaan uudelleen vahvistumiseen.
3. Ekologinen kriisi johtaa muuttoaaltoihin, jotka muuttavat Suomen paikallisia olosuhteita. Uudet kansainvaellukset Eurooppaan.

Saarikivi kehotti puhumaan suomea taitavien maahanmuuttajien kanssa mieluummin suomea kuin englantia.

Hän totesi, ettei alkuperäistä suomea oikeastaan ole, ellei mennä ”kantaugrilaiseen” kieleen asti. Jo Agricolan 1500-luvulla käyttämä suomi sisälsi paljon lainasanoja.

Tekoälyä hän piti hyvänä apurina. ”Ennen katsottiin kirjasta, nyt saatetaan kysyä tekoälyltä.”

Yhteenvetona voisi tiivistää, että erilaisuus lisää luovuutta ja luovuus on tärkein tuotannon tekijä sivistyksessäkin.

The Odyssey, ohjaus Christopher Nolan, on pitkä ja vaikuttava elokuva. Lähes kolmen tunnin elokuva, mutta viimeinen vartti pelasti sen. Silloin vedettiin yhteen aikaisempia ehkä vähän irrallisia tapahtumia.

Lopusta pari hyvää ajatusta: Odysseus katui kaiken jälkeen hyökkäystä Troijaan. Sotiminen ja sodat ovat hyökkäys ihmisyyttä vastaan. Ihminen on hieno luomus, joka ei ole tehty sotimaan. Myönteinen loppu: ”Valo nousee pimeydestä.”

Elokuva kertoo Homeroksen mukaan Odysseuksen tarinan hänen palatessa Troijan sodasta. Sisarteos Ilias kertoo itse Troijan sodasta. Eeppinen tarina ei perustu suoraan jos lainkaan historiaan. Minusta eepoksissakin saattaa kuitenkin olla taustalla joitain historiallisia tapahtumia, vaikka niissä on paljon tarua tai kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Oikealle tapahtumalle voidaan aikojen kuluessa antaa erilaisia merkityksiä, laajentaa niitä tai yhdistellä eri tapahtumia ja aikoja. Kirjaan päätyvä voi olla hyvinkin symbolista.
Kirjoittaja Homeroksenkaan todellisesta olemuksesta ei olla varmoja. Ehkä hän oli nimimerkki, jonka takana oli useampia kirjoittajia. Niin Homeros kuin hänen teoksensa ovat syntyneet joka tapauksessa kauan ennen ajanlaskuin alkua. Troijan sota on ehkä joskus käyty. Kreikan kaupunkivaltiot sotivat usein toisiaan vastaan.
Matkan aikana O. kohtaa erilaisia pelottavia ja outoja ilmiöitä, joissa niissäkin saattaa olla inhimillistä pohjaa, ja niitä käytetään nykyäänkin vertauksina.
Niin tai näin, mutta tarina on hyvä. Se on vaikuttanut merkittävästi kreikkalaiseen ja länsimaiseen kulttuuriin.

--------

Hesarin ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski käsitteli kolumnissaan 9.7.2026 maailmanpolitiikan tilaa ja erityisesti Ukrainan – Venäjän sotaa antiikin kreikkalaisen historioitsijan Thukydiden klassikkoteoksen Peloponnesolaissota 1–2 pohjalta (Wsoy 1964).
Peloponnesolaissotia käytiin Ateenan ja Spartan sekä näiden liittolaisten välillä 400-luvun lopulla ennen ajanlaskun alkua (435–404). T:n alkuteos julkaistiin vuonna 395 eaa., siis noin 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
Sodassa olivat vastakkain myös demokratia ja oligarkia sekä kaupunkivaltioiden taloudelliset edut. Aittokoski lainaa teoksesta muutamia kohtia, jotka voisivat olla myös tänä päivänä kirjoitettu:
Ateenan edustaja toteaa eräässä neuvottelussa Meloksen pikkuvaltion kanssa, kun heikompi valtio Melos vetosi oikeusperusteisiin, että ”ihmisten välisissä suhteissa pätee oikeus silloin kun voimat ovat tasavertaiset. Muutoin väkevämpi toteuttaa, mitä voi, ja heikompi siihen myöntyy”.
- Meloksen edustaja vastasi: ”Jos vahvemman perusteita ei hyväksytä, tuloksena on sota. Jos taas heikompi tottelee vahvempaa, on seurauksena orjuus.”
Sehän on kuin suoraan Donald Trumpin pelikirjasta, jonka mukaan hän voi tehdä niin, koska voi. Siis Venezuela, Iran, Grönlanti, Kuuba… ” Teen sen, koska voin.”
Ja sama pätee Putiniin, jonka perusteet hyökkäykselle on samat. Sama periaate lienee Kiinankin presidentin mielessä. Näiden valloituspyrkimysten kohteiden on valittava sodan ja orjuuden välillä.
Ehkä siinä on myös jotain Suomen ulkopolitiikan arvopohjaisen realismin doktriinista.
Thukydides oli objektiivisen historiankirjoituksen edelläkävijöitä, joka harjoitti lähdekritiikkiä ja pohjasi kirjansa lähteisiin, ei huhuihin.
Hankin ja luin teoksen 1970-luvulla historiaa opiskellessani. Teos on yllättävän ajankohtainen edelleen. Ei taida paljon olla uutta auringon alla.

”Mä tässä kerran ullakolle yksin kapusin,
Ja sattumalta vanhan kaapin siellä aukaisin,
Mä sitä pengoin mitä lienen oikein etsinyt,
Niin löysin ---” en isoisän olkihattua, josta Tapio Rautavaara aikanaan lauloi, vaan vaarini muistikirjan.
Siitä kerron nyt.

Isoisäni Svante Jalava (1878–1960) oli pienviljelijä ja kirkon suntio, jota myös kirkonvartijaksi kutsuttiin. Suntion eli kirkonvartijan tehtäviin kuului siihen aikaan mm. kirkon lämmittäminen, kellojen soitto ja hautojen kaivuu.
Svante piti kirjaa päivittäisistä tekemisistä sekä perheen rahoista. Päivän säänkin hän usein mainitsi. Tulot ja menot oli tarkkaan muistikirjassa ylhäällä. Muistikirjan kautta voi sukeltaa sadan vuoden takaiseen isoisän ja hänen perheensä elämään.
Vuoden 1905 kalenteri alkaa Suomen suuriruhtinaan ja Venäjän keisarin Nikolai II (hallitsi 1894-1917) sukupuulla, mutta jo 1917 Suomi itsenäistyi.

Säät vaihtelivat silloinkin melkoisesti: 1.1. 1905 oli 27 astetta pakkasta, 3.1. suojailma, välillä pyrytti, välillä satoi vettä. Talvella hevosen vetämä reki oli käypä kulkupeli, kesällä rattaat.
Vapaa aikaakin vietettiin: Sosiaalinen elämä oli vilkasta ja kyläkäynnit merkittiin muistikirjaan. ”Olimme rekiretkellä Lepsämän Labbartilla. 4 hevosta. Hauskaa oli. Jäätikkökeli.” (5.1.1905) Seuraavana päivänä ”ajoin kolme kuormaa varsalla puita metsästä”.
Töitä tehtiin kovasti. Muutaman kerran hän mainitsee, että ”olin tänään vain kotona”.
Monena päivänä tammikuussa 1905 oli kalenterissa maininta ”kaivoin hautoja”, mikä on ollut kova työ jäätyneeseen maahan – ilman kaivinkonetta. Silloin ei voinut käyttää sähköä roudan sulattamiseen.
Ylipäätään elämä ilman sähköä tuntuu nyt ”mahdottomalta”, mutta elettiinpä sitä silloinkin.

Svante kävi papin ja kanttorin kanssa myös lukusilla eli kinkereillä, joita pidettiin talvella kaikissa kylissä vuorotellen eri taloissa. Matkat tehtiin tietysti hevosen vetämällä reellä. Lukusilla kuulusteltiin lukutaitoa, vaarini jutteli lasten kanssa. Pappi kuuli aikuisia ja kanttori laulatti virsiä. Kinkerit olivat pitkään merkittävä osa kylien sosiaalista – ja kirkollista, elämää.
Kalenteri kertoo pidetyn lukuset myös Kytäjän kartanossa. Kytäjä kuului silloin vielä Nurmijärveen.
”Marian pyryt” on vanha ilmiö, joka toimi myös vuonna 1905. Svante kirjoitti Marian päivän 25.3. kohdalle, että ”satoi vähän lunta”.

Myllyssä käyminen oli osa arkea, siellä käytiin lähes kuukausittain.: ”Kävin myllyssä, 2 hl kauraa, 1 hl rukiita”. Myllyjä pyöritettiin siihen aikaan vesivoimalla, sähkövoima tuli vasta myöhemmin. Kirkonkylän mylly oli Vantaanjoen Myllykoskella, jonne myöhemmin sähköä Kirkonkylään tuottava voimalaitoskin rakennettiin.
Toukokuussa alkoivat satokauden työt. Potaatit otettiin itämään ja sinä vuonna kauran kylvöt aloitettiin 11.5. Heinävuosi 1905 oli kuivuuden takia huono. Vaari kirjoitti, että ”heinä on kovin huonoa. Kyllä koville ottaa, miten mullit ruokitaan.”
Yksi maininta elokuulta: ”Tapettiin toinen ruisriihi.” Tuo tarkoittaa samaa kuin puiminen. Puimakonetta ei vielä ollut.
Sähkövaloa ei ollut, joten suntion jouluvalmisteluihin kuului kynttilöiden asettaminen kirkkoon jouluviikolla.

Yllättävin löydös oli Nurmijärven Eläinsuojeluyhdistyksen perustaminen toukokuussa 1907. Svante valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja kirkkoherran puoliso Aura Pastinen varapuheenjohtajaksi. Johtokunnassa oli vieläkin tuttuja nimiä kuten maanviljelijät Louna ja Kirkkari, pari opettajaa ja pankinjohtaja. Syksyllä pidetyssä ensimmäisessä yleisessä kokouksessa oli jo 50 osallistujaa.
Samoihin aikoihin eläinsuojeluyhdistyksiä perustettiin eri puolille maata ja niille keskusliitto. Johtokunnan jäsenille tilattiin Eläinten ystävä -lehti. Pöytäkirjojen mukaan yhdistys puuttui ainakin hevosten huonoon kohteluun.
Viimeinen maininta eläinsuojeluyhdistyksestä on vuodelta 1910, minkä jälkeisestä ajasta minulla ei ole tietoa. Nykyiset eläinsuojelijat lienevät uutta sukupolvea.

Luottamustehtäviä hänellä oli, mm. yhden kauden kunnanvaltuutettuna ja holhouslautakunnassa, jonka kokous kesti ”jokseenkin koko päivän”. Hän myi Suomi-Salaman vakuutuksia ja oli Uuden Suomen asiamies.
Viime vuosituhannen alkuvuosikymmeninä syntyi paljon uutta. Svante oli mukana ilmeisesti taloudenhoitajana tai pöytäkirjan pitäjänä, ainakin Nurmijärven Sähköosakeyhtiössä ja Nj. Telefooniosuuskunnassa. Niistä on mainintoja muistikirjoissa.

Tilinpito on kiinnostava. Tuloja isosisän perhe sai monista lähteistä. Suurimmat olivat maitotili meijeriltä ja palkka seurakunnalta. Lisäksi hän sai palkkioita luottamustehtävistä. Tinkimaidosta, perunan ja polttopuun myynnistä tuli pieniä eriä.
Tinkimaito tarkoitti sitä, että käsittelemätöntä maitoa myytiin suoraan navetalta. Aamuisin oli maidon hakijoita kannujen kanssa navetan ovella vielä 50-luvulla. Perunoita myytiin kyläläisille ja sairaalaan.
Tinkiläisenä ja perunan ostajana näyttää usein olleen rouva Elli Siren, jonka talo oli Pappilan ja Koposen tehtaan välissä. Talo on jo purettu.

Menot oli tarkkaan eritelty, mistä esimerkkejä vuodelta 1934: tytär Sirkalle tehtävävään pöytään katajaa ja maalia 200 mk ja poika Aarrelle ostettiin kiiltonahkakengät 50 mk, ehkä rippijuhlaan. Seuraavana vuonna Aarre sai luistimetkin 175 mk ja Ida tohvelit 40 mk. Lääkärissä ja parturissakin käytiin. Lasten lukukausimaksut yhteiskouluun olivat 400 mk.
Vaimo Idan Hämeenlinnan matkaan budjetoitiin 180 mk. Ida kävi useamman kerran vuodessa myös Helsingissä. Kaupunkimatkat tehtiin silloin junalla Jokelasta, jonne mentiin hevosella.
Toki hevosella voitiin ajaa – ja ajettiin mm. torille, myös Helsinkiin, mutta tuskin Ida yksin. Vaimon puvun tekemiseen oli varattu 100 mk.
Yllättäen myös kermaa ja voita ostettiin kaupasta – ja tietysti kahvia. Maito, perunat ja liha saatiin kyllä oman tilan tuotteina.
Kahvipaketti maksoi v. 1934 10 mk, mikä rahanarvolaskurin mukaan olisi nykyrahassa 4,85 e. Siis sama kuin tarjouskahvi tänään!

Viime vuonna alettiin kysyä eri asioiden yhteydessä, ollaanko historian oikealla vai väärällä puolella. Sillä ehkä tarkoitettiin sitä, että jos nykyinen kantamme johonkin asiaan toteutuu tulevaisuudessa, olemme oikealla puolella.

Historian oikealla puolella mielestään olevat tarkoittivat kai sanonnalla sitä, että heidän kantansa on oikea ja se tulee voittamaan? Ennen sama ajatus sanottiin, että ”historia tulee osoittamaan…”

****

Minusta on viime aikoina alkanut tuntua, että olenkohan minä kehitysoptimistina sittenkin historian väärällä puolella, kun kaikki tuntuu menevän eri suuntaan kuin mitä olen kannattanut.

Olen mielestäni ollut edistyksellinen, uskonut kansojen hyvään, rauhanomaiseen kehitykseen. Olen kannattanut kansainvälistä yhteistyötä, globalisaatiota, kehitysyhteistyötä, Yhdistyneitä kansakuntia, Natoa ja Euroopan unionia.

Mielestäni ”sääntöperäinen” maailmanjärjestys ja vapaakauppa ovat olleet ainoa oikea tie, sen sijaan kolonialismi (siirtomaiden hankinta), imperialismi (suurvaltojen vallan käyttö) ja protektionismi (oman maan tuotannon suojelu) ovat mennyttä aikaa. Jo lukion historian tunnilla totesin Montesquieun vallan kolmijaon (= lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta) oikeaksi periaatteeksi.

Olen ihaillut Yhdysvaltoja ja sen presidenttejä, varsinkin Kennedyä ja Obamaa. Olen ihaillut USA:n itsenäisyysjulistusta vuodelta 1776.

Olen suhtautunut myönteisesti maahanmuuttoon, niin ”työperäiseen” kuin pakolaisiinkin. Olen uskonut kirkkoon, joka ottaa todesta Jeesuksen kehotuksen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään.

****

Viime aikoina olen saanut nähdä tuon kaiken olevan historiaa. Kehitys näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan kuin olen toivonut.

Suurvallat himoitsevat naapureitaan ”turvallisuutensa” takia. Aseistariisunta on kääntynyt kilpavarusteluksi. Ilmastotyötä ja ympäristönsuojelua ei pidetä niin tärkeänä.

Maahanmuuttajia ja pakolaisia vierastetaan, ja heitä pidetään syyllisinä lähes kaikkeen. Kehitysapu nähdään kansallisen edun vastaisena. Ylipäätään kansallinen etu asettuu kansainvälisyyden edelle, ”me ensin”.

Suurvallat jakavat muita maita etupiireihinsä ja YK on suurissa vaikeuksissa. EU:ssakin jäsenet ajavat ensisijaisesti kansallisia etujaan. Jopa demokratiaa ja oikeusvaltiota kyseenalaistetaan. Ja tässä kaikessa USA on johtava valtio, jota sen liittolaisten on seurattava.

Kristinusko on Atlantin toisella puolella saanut uskomattomia muotoja, joita täälläkin saatetaan pian omaksua.

Ollaan siirtymässä arvopohjaisesta intressipohjaiseen realismiin, historian toiselle puolelle.

Olisinpa väärässä.

Tuntuu järkyttävältä, että Yhdysvaltain, siis maailman johtavana maana pidetyn valtion presidentti tukijoineen voi päättää mitä ja miten historiasta kerrotaan ja valikoida museoiden kokoelmia.

Historian muokkaaminen jälkeenpäin on ollut Venäjällä perinne, ehkä lyhyttä Gorbatšovin ja Jeltsinin aikaa lukuun ottamatta, alkaen Potemkinin kulisseista. Sitä ei oikeastaan enää kummastella, mutta että USA….

Samoin Trump, tieteen johtavan maan presidentti, yrittää päättää lakien tulkinnoista ja tuomioistuimien tuomioista, yliopistojen tutkimuksista ja opetuksesta sekä median kirjoittelusta. Lyhyesti: päättää, mikä on totta.

Kuinka pitkään se voi jatkua ja muuttaako se maailmaa pysyvästi? Ihmettelyäni lisää, kun ajattelen historiaa antiikin ajasta alkaen. Onko niin, että tiede on jo muutaman vuosituhannen ajan etsinyt totuutta, mutta nyt on saavutettu kulminaatiopiste, ja aletaan kelata tietoa takaisin päin?

****

Suomessa noita Trumpin tavoitteita (maahanmuuttajat, yliopistot, tiede, oikeuslaitos, media…) tavoitellaan, mutta lyhyemmin askelin ja vähäisemmällä vallalla.

Minulla on kyllä käsitys, että perussuomalaisten varapj käytti viime viikolla ”heikkolaatuinen” -sanaa a-studiossa rasistisessa, laajaa ihmisjoukkoa alentavassa mielessä.

Sitten jälkeenpäin, kun harkinta tuli mukaan, he hakivat sille hyväksyttävämpää sisältöä mm. koulutuksesta. Viesti meni kuitenkin perille omille kannattajille: ”näin me ajattelemme heistä”.

Eli henkilö, jolla on syystä tai toisesta vähän koulutusta, on heikkolaatuinen. Ihmisen laatu ja ihmisarvoarvo kuulostavat tuossa synonyymeiltä.

Hallituksen rasismin vastainen ohjelma ei toimi, kun yksi suuri hallituspuolue pitää sitä lähinnä vitsinä. Vai olisiko tämän viikon maanantaina siinäkin saavutettu kulminaatiopiste? Hallituksen infossa eilen illalla oli vakavia kasvoja.

”Nehän ovat vain sanoja.” Sanojen takana on ajatuksia ja ajatukset voivat johtaa myös tekoihin, kuten on jo Suomessakin koettu. Sanat voivat muokata todellisuutta.