”Suomettuminen” on käsite, jota käytetään Suomen politiikasta ja henkisestä tilasta varsinkin 1960 – 1970 –luvuilla. Tohtori Jukka Tarkka on kirjoittanut tuosta ajasta kirjan Karhun kainalossa, Suomen kylmä sota 1947 – 1990 (Otava 2012, 495 sivua hakemistoineen).

Karhulla tarkoitetaan tietysti tässä yhteydessä Neuvostoliittoa, nykyisen Venäjän sosialistista edeltäjää. Kainalossa olemisella joko sitä, miten karhu uhkasi peloissaan olevaa naapuriaan, tai miten naapuri noudatti karhun tahtoa. Suurin osa kirjan käsittelemästä ajasta osuu Urho Kekkosen pitkälle presidenttikaudelle 1956 - 1981.

On katsomuskysymys, olimmeko silloin tyhmiä vai viisaita. Sen ajan ulkopolitiikkaa kutsuttiin Paasikiven – Kekkosen linjaksi. Kyse ei kuitenkaan ollut vain ulkopolitiikasta, vaan karhu pyri vaikuttamaan kaikkeen muuhunkin taloudesta ja kulttuurista ihmisten ajatuksiin asti.

Suomi ei Tarkan mielestä mennyt rähmälleen, mutta oli pahasti kumartunut erityisesti 1970-luvulla. Neuvostoliiton kanssa käytiin jatkuvaa vääntöä Suomen puolueettomuudesta ja Yya- sopimuksen (ystävyys, yhteistyö ja avunanto) merkityksestä ja soveltamisesta.

Neuvostoliitto yritti kieltää Suomen puolueettomuuden ja niinpä sitä kommunikeoissa kierrettiin ja kaarrettiin. Suomi ei itänaapurin mukaan ollut puolueeton, vaan enimmillään vain pyrki ”rauhanomaiseen puolueettomuuspolitiikkaan”, mikä tarkoitti Neuvostoliiton suosimista. Poliittisessa terminologiassa ”rauhanpolitiikalla” tarkoitettiin NL:n toimintaa, USA oli ”imperialistinen”.

Puheissa ja kommunikeoissa toistettiin ”ystävyyden ja luottamuksen edelleen vahvistamista”, jota ”eräissä piireissä yritetään murentaa”. Niinpä ystävyyden aitoutta ja syvyyttä mitattiin ja korostettiin kaikissa mahdollisissa yhteyksissä.

Sen aikaiset puheet, kirjoitukset ja pohdinnat saattavat tuntua nyt naivilta ja joka tapauksessa ihmettelemme, miten olemme voineet niin toimia ja puhua. Olihan tosin silloinkin pieni oppositio - Tuure Junnila ja kumppanit, joka vastusti tätä Kekkosen nimiin laitettu politiikkaa. Heidän sanottiin harjoittavan "neulanpistopolitiikkaa".

Tarkka antaa kuitenkin Kekkoselle ison tunnustuksen. Vaikka Kekkonen Tarkan mukaan joissain kohdissa liikkui valtuuksiensa rajoilla, hän toimi kuitenkin hyvää tarkoittaen. Tarkan mukaan Kekkonen pyrki ottamaan maallemme sen tilan, joka oli silloin mahdollinen. Hän halusi suunnata Suomea länteen ja välttää liiallisen liimautumisen Neuvostoliiton kylkeen, johon puolestaan NL pyrki. Kekkonen kannatti integroitumista länteen, minkä vuoksi oli annettava idälle taktisia myönnytyksiä.

Pohjoismaiden neuvosto, Yhdistyneet kansakunnat, OECD ja Efta olivat kaikki isoja kynnyksiä Suomelle. Ne ylitettiin, mutta Nordekissa tuli jo seinä vastaan. Vuoden 1961 noottikriisin todellisesta sisällöstä kiistellään vieläkin: johtuiko se Berliiniin kriisistä vai oliko se yritys vaikuttaa Kekkosen valintaan uudelleen presidentiksi.

Prahan kevät ja miehitys vuonna 1968 oli käännekohta monen kommunistinkin maailmankuvassa, jota jo Unkarin kansannousu vuonna 1956 oli koetellut. Itä-Saksan eli DDR:n tunnustaminen oli yksi tuon ajan Suomen pähkinöistä, jota pureskeltiin vuosikaudet. Suomi ehtikin tunnustaa kahden Saksan olemassaolon vähän ennen Saksojen yhdistymistä. Etyk vuonna 1975 oli Kekkosen uran huippukohta ja monen kehityskulun leikkauspiste.

Varsinkin vuoden 1958 ”yöpakkasista” alkaen yli 20 vuoden ajan Neuvostoliitto vaikutti yhä voimakkaammin Suomen sisäpoliittisiin ratkaisuihin kuten vaaleihin ja hallituksen muodostamiseen. Vähitellen tulevia ratkaisuja ryhdyttiin esittelemään etukäteen Tehtaankadulla (NL:n suurlähetystö) tai ”kotiryssille” (poliitikkojen yhteyshenkilöille) tai yritettiin muuten ennakoida, mitä karhu tuumailee.

Tarkka ei kirjassaan toista tapahtumia yksityiskohtaisesti, vaan enemmän tarkastelee niiden merkityksiä ja yhteyksiä. Hän on selvittänyt myös länsimaiden suhtautumista, joka yleensä oli ymmärtäväistä. Suomea ei jätetty rautaesiripun taakse, jos kohta ei myöskään annettu sitovia sotilaallisia lupauksia.

Tilanne muuttui 1990-luvulla, kun Neuvostoliitto hajosi ja muurit murtuivat. Yya-sopimuskin purettiin.

Tällainen muutaman vuosikymmenen takainen lähihistoria kannattaa pitää mielessä, jotta voi ymmärtää nykypäivän tapahtumia. Suurimman osan tuosta ajasta eläneellekin Tarkan teos oli mielenkiintoista muistiin palauttamista ja seuraus-syyssuhteiden avaamista. Nuoremmille siihen tutustuminen olisi erityisen tärkeätä.