Kuva Matti Rintala

 

Tiivistelmä puheestani Nurmijiärvi-päivän juhlassa 15.10.2017.

Juhlimme 6. joulukuuta tänä vuonna maamme sadatta itsenäisyyspäivää. Itsenäistymispäiväksi vakiintui vuonna 1917 joulukuun kuudes päivä. Tuona päivänä eduskunta hyväksyi senaatin esityksestä itsenäisyysjulistuksen. Joitakin viikkoja myöhemmin itsenäisyyden tunnustivat ensin Venäjä ja sen jälkeen muut valtiot.

Joulukuun kuudes 1917 on kuitenkin vain yksi päivä ja yksi vähän suurempi lenkki pitkässä ketjussa tapahtumia, jotka ensin valmistelivat itsenäistymisen mahdollisuutta, ja sen jälkeen vahvistivat sitä.

Ruotsin kuninkaan alaisuudessa Suomi sai jo hallinnollisia muotoja, joista osa on säilynyt meidän päiviimme asti. Sitten tuli Venäjän aika, joka sekin valmisti meitä itsenäiseksi kansakunnaksi. Meitä ei suoraan liitetty Venäjän keisarikuntaan, vaan omana suuriruhtinaskuntana keisarin alaisuuteen.

Näin monet jo ruotsinvallan aikana syntyneet hallinnolliset muodot, tavat ja kulttuuri säilyivät, vaikka varsinkin 1800-luvun loppupuolella esiintyi pyrkimyksiä venäläistää Suomea.

Talouselämä kehittyi nopeasti 1800-luvulla. Samoin kulttuurimme ja suomen kielen asema nousivat. Ihmisiä opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan. Koululaitos kehittyi ja siitä tuli menestyksemme perusta. J.V. Snellman oli tärkeä henkilö kansallisuusaatteen puolustajana ja talouselämän kehittäjänä.

Nurmijärveläisinä emme tietenkään voi unohtaa kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven merkitystä suomen kielen, suomenkielisen kirjallisuuden ja kansan itsetunnon kohottajana.

Olimme siis 1917 valmiita itsenäistymään. Sen toteutuminen edellytti vielä oikeata hetkeä ja siihen tarttumista. Vuonna 14 alkanut maailmansota ja Venäjän vallankumoukset vuonna 17 loivat tilaisuuden suomalaisille tarttua hetkeen.

Kun suuriruhtinaamme, Venäjän keisari kammettiin vallasta keväällä 17, herättiin Suomessa kysymään, kenellä on aikaisemmin keisarille kuulunut korkein valta Suomessa. Kesällä 1917 eduskunta sääti valtalain, jolla aikaisemmin Venäjän keisarilla olleet valtaoikeudet siirtyivät pääosin Suomen eduskunnalle. Erinäisten vaiheiden jälkeen sitten joulukuussa annettiin tuo julistus täydestä itsenäisyydestä.

Vuosi 1917 oli merkittävä myös Nurmijärven historian kannalta, sillä osa kunnastamme lohkaistiin perustettuun Hyvinkääseen. Ymmärtääkseni se ei silloin tapahtunut vastoin meidän tahtoamme.
Vietämme nyt siis myös Hyvinkään satavuotisjuhlavuotta. Onneksi olkoon rakas naapuri!

Itsenäisyytemme ensimmäinen vuosi oli synkkä. Kevään 1918 tapahtumat olivat surullinen vaihe, jonka henkisiä seurauksia saatamme vieläkin kantaa mukanamme.

Sovinnon puisto tässä lähellä muistuttaa sovun tärkeydestä, - silloin ja nyt -vaikka se kantaa myös vuoden 1918 sodan uhrien muistoa. Tuossa sodassa ja sen jälkitapahtumissa kuoli 37 000 suomalaista, paljon enemmän kuin talvisodassa. Nurmijärveläisiä heistä oli 190. Suurin osa heistä kuoli muualla kuin Nurmijärvellä.

Maailmasotien välisen ajan suuri saavutus oli demokratian vakiintuminen. Toinen suuri tehtävä oli itsenäisyyteemme turvaaminen ulkoisia uhkia vastaan. Yritimme tasapinoilla Neuvostoliiton, Saksan ja länsivaltojen politiikan välissä kohtalaisella menestyksellä, mutta sotaan kuitenkin jouduimme.

Talvi- ja jatkosodassa kaatui Veteraanimatrikkelin mukaan 399 nurmijärveläistä, heistä talvisodassa 127 ja jatkosodassa 270. Alle 10 000 asukkaan pitäjästä rintamatehtäviin osallistui yli 3000 henkilöä.

Sotien jälkeen synnyimme me suuret ikäluokat. Elettiin vaaran vuosia karhun, Neuvostoliiton, naapurissa, ja elettiin arkea niukkuuden sekä monenlaisten rajoitusten antamissa puitteissa. Maksettiin raskaita sotakorvauksia, joista niistäkin selvittiin.  

Vaikeina aikoina olemme saaneet apua naapureilta ja kauempaakin. Esimerkkeinä voisi mainita vaikkapa 1860-luvun nälänhädän ja viime sotien ajan sekä lähivuodet sen jälkeen. Viime vuosikymmenet olemme olleet auttajan asemassa.

Sotien jälkeinen aika on ollut vaurastumisen ja kansainvälistymisen aikaa. Taitavalla diplomatialla ja politiikalla säilytimme riippumattomuutemme. Etsimme yhteyksiä kansakuntien joukkoon. Haimme ja pääsimme Yhdistyneiden kansakuntien sekä muiden kansainvälisten järjestöjen jäseneksi. Lopulta liityimme Euroopan unioniin, siihen viitekehykseen, johon mielestämme kuulumme.

Turvatakuiden saaminen on edelleen osa ulkopolitiikkaamme. Olemme antaneet suuren panoksen rauhanturva- ja kehitysyhteistyöhön eri puolilla maailmaa. Se on kansainvälisen vastuun kantamista, mutta myös työtä pienen maamme turvallisuuden hyväksi.

Oma historiani alkoi vuonna 1950. Olen nähnyt valokuvan, jossa olen seuraamassa olympiamaratonia Helsinki-Tuusula -reitillä isän ja äidin kanssa vuonna 1952. Elettiin toiveikkaan jälleenrakentamisen ja maailmaan avautumisen aikaa.

Eilen oli Helsingin Sanomissa kuva Nurmijärven neuvola- ja terveystalosta, jonka rakennuksen ruotsalaiset lahjoittivat meille vuonna 1948. Minuakin on siellä lapsena rokotettu, siitä minulla ei tosin ole omia muistikuvia.

Muistikuva minulla sen sijaan on jo suurlakosta keväällä 56 ja muistakin jännittävistä tilanteista 50-luvulla. Kuulin aikuisten puhuvan sodan uhasta. Muistan pelon tunteen lapsen mielessä. Vähitellen siirryttiin kehitysoptimismin aikaan. Suurvaltojen suhteetkin lientyivät.

Nyt on nähty taivaalla jälleen tummia pilviä. Äärisuuntaukset nostavat päätään ja valtioiden välille on nostettu raja-aitoja. Kansainvälinen yhteistyö rakoilee. Ilmastomuutos uhkaa ja kansainvaellukset tekevät olomme epävarmaksi.

Kuitenkin toivo katsoo eteenpäin, pessimisti muistelee vanhoja hyviä aikoja, joita tuskin on edes ollut olemassa. Ennen ei ollut paremmin.

Elämme aineellisesti hyvää aikaa. Kun tänään syntyy suomalainen lapsi, hän voi odottaa pidempää ja terveempää elämää kuin vanhempansa tai heitä vanhemmat sukupolvet. Hän saa myös parempaa koulutusta, vanhempiensa varallisuudesta riippumatta. Hänen sukupuolensa ei enää vaikuta hänen mahdollisuuksiinsa elämässä. Emme kohtaa enää nälänhätää. Nyt on paljon paremmin kuin ennen.

Ongelmia toki on. On sosiaalista eriarvoisuutta ja monenlaista pahoinvointia, ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja, mutta paremmaksi kaikki muuttuu. Vaan hyväksi ei milloinkaan, kuten laulettiin 60-luvulla, sellainen on ihmisen mieli.

Myönteinen kehitys ei ole itsestään selvää. Siitä on pidettävä huolta. Esimerkiksi luku- ja kirjoitustaidossa on jopa meillä Suomessa nuorilla puutteita, on menty takapakkia. Kerran voitetut tauditkin voivat palata. Meidän tulee pitää huoli, että pyörä kääntyy eteenpäin, ei palata vanhaan.