Kuvataideretki Mänttään kannattaa. En tiedä, onko muita syitä siellä käydä, mutta tuo yksikin riittää. Kävin nyt toisen kerran muutaman vuoden tauon jälkeen. Uutta oli vaihtuvien näyttelyiden lisäksi Joenniemen kartanon Paviljonki, joka on nähtävyys jo pelkän arkkitehtuurinsa vuoksi.

Erityisesti Joenniemen kartanon alue rakennuksineen, piha-alueineen ja ympäristöineen on upea paikka. Vierailun jälkeen on voimaantunut ja myönteisesti virittynyt olo.

Paviljonki sijoittuu kartanon päärakennuksen viereen, hienosti maastoutuen ja luontoon linkittyen, lasikäytävällä päärakennukseen liittyen. Paviljongissa on nykytaiteen näyttelyitä, päärakennuksessa vanhempaa, erityisesti Suomen taiteen kultakauden mestariteoksia.

Paviljongin pääoven edessä oli nyt englantilaisen Mark Willingerin (s. 1959) Jeesusta esittävä teos Ecce Homo. ”Willinger haluaa meidän ajattelevan kaikkia niitä, joita tälläkin hetkellä vainotaan heidän uskontonsa, ihonvärinsä tai etnisen taustansa vuoksi”, toteaa näyttelyn kuraattori Timo Valjakka.

Paviljongin yhteydessä on paljon teknistä tilaa, monitoimisali (mm. konsertteja) ja hyvä ravintola. Näyttelyt ovat kokeilevaa ja nykytaidetta, nyt mm. Willingerin sekä tieteen ja taiteen yhteyksiä tutkivat näyttelyt.

Lasikäytävää pitkin kuljetaan päärakennukseen, jota siellä kutsuvat kartanoksi tai virallisemmin taidemuseo Göstaksi. Siellä on kultakauden mestariteoksia, joita on tottunut näkemään taidekirjoissa, kuten Gallen-Kallelaa ja Halosta. Ja nyt ei olla Ateneumissa vaan Mäntässä Keski-Suomessa.

Erityismaininnan tällä kertaa ansaitsee viime syksyn hankinta, Helen Schjerfbeckin ”Ryöväri paratiisin portailla”. Schjerfbeck (1862–1946) asui 1900-luvun alussa Hyvinkäällä, jossa ”Ryöväri” syntyi. "Omana aikanaan poikkeuksellinen mieskuva", toteaa kokoelmapäällikkö Tarja Talvitie.

Mäntän keskustassa on vielä Gustaf –museo. Serlachius-museoita ylläpitää sekä teoksia hankkii ja entisöi Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Kiitollisella mielellä pohdin, että kyllä on hyvä että on ollut ja on mesenaatteja. Pilkan kohteeksihan he välillä joutuivat, ehkä joku muistaa esimerkkinä siitä laulun 20 perheestä. Kuitenkin maailma olisi henkisesti köyhempi ja yksiulotteisempi ilman tällaisia mesenaatteja, joilla on ollut rahaa ja tahtoa käyttää sitä kulttuuriin (ja tieteeseen). Toki omaisuuksien kertymisellä voi olla kääntöpuolensa…

Kaupungin keskustassa on Mäntän Kuvataideviikkojen näyttely vanhassa tehdaskiinteistössä Pekilossa. Nykytaiteen näyttelyn kuraattorina on tänä vuonna toiminut Anssi Kasitonni. Julkisuudessa näyttelystä nostettiin mm. poliisiauto, jonka päällys on virkattu. Näyttävä ja erikoinen, mutta mikä on sen taiteellinen anti?

Göstan ja Pekilon nykytaiteella on minusta selkeä ero: Göstan teokset ovat ajattelua herättäviä ja helpompia katsoa. Pekilon työt puolestaan ovat rikkinäisiä, ristiriitaisia ja sekavia. Moni sanoisi niitä rumiksi ja vaikeasti tulkittaviksi, jopa ahdistaviksi.

Vai ovatko ne oikea kuva meidän maailmastamme, joka on pirstaloitunut ja ahdistava? Kuvataiteessa ei enää esiinny yhtenäistä viivaa, eikä musiikissa ole melodiaa?

Mitä on kauneus? Onko se vain illuusio, jollaista ei oikeasti ole? Onko olemassa absoluuttista kauneutta vai onko se vain totuttu käsityst tai aikasidonnainen muoti-ilmiö? Toisaalta kun näemme kauniin maiseman tai kuulemme kaunista musiikkia, ihastumme, melkein pakahdumme ja tulee tarve jakaa se jonkun kanssa. Klassisessa taiteessa kauneus on ollut keskeinen tavoite, mutta ei välttämättä nykytaiteessa.

Hyvä taide herättää katsojassa aina jotain. Itse asiassa teos syntyy vasta katsojan kokemuksena. Kukin meistä kokee sen omalla tavallamme. Taiteilijalla voi olla omansa, jota he eivät aina halua selittää.

****

Joenniemen rantaan, pienen saaren ympäri on tehty ajatuspolku, jonka päättävänä ajatustauluna on Jonne Donnen (v. 1624) kirjoittama teksti, ote siitä: "Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään; jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa".