Proffa kertoi aikoinaan historian seminaarissa, että kauan sitten oli joku tehnyt - ilmeisesti hyväksytyn - väitöskirjan aiheenaan ”Niitä näitä Itä-Suomesta”. Proffa halusi sillä korostaa aihevalinnan kohdistamisen tärkeyttä.

Seuraavassa on "niitä, näitä" havaintoja kesämatkalta Etelä-Savoon.

Punkaharju on paikka, johon jokaisen sukupolven tulee tutustua. Vastuu uuden sukupolven perehdyttämisestä on vanhemmilla ja isovanhemmilla.

Tämä on ainakin minun perheessä toiminut. Varhaisin tutustumisena tapahtui valokuva-albumissa: Isä oli Punkaharjulla Takaharjun parantolassa sodan aikana toipumassa. Mummi kävi häntä siellä katsomassa jatkosodan loppuvaiheissa. Valokuvassa mummi seisoo Punkaharjulla ”Metsä on Suomen turva” –istutuksen edessä eväsmatkalaukku (eväät siis pojalle parantolassa) kädessään. Hän lienee tehnyt pitkän matkan junalla? Lapsena kuva herätti kiinnostuksen. Istutus on edelleen olemassa Punkaharjulla.
 
Myöhemmin kävimme siellä isän viemänä veljeni kanssa, minä vielä myöhemmin omien lasteni kanssa ja nyt vaimon kanssa kaksin. Se on sitä elämän kiertokulkua.

Puinen Hotelli Punkaharju, ent. Valtionhotelli on tasokas paikka, jossa on paljon nostalgiaa ja nyt myös presidentillistä nostetta. Omistaja Saimi Hoyer oli vastaanotossa poikansa kanssa. Söimme maukkaan kukkakaalikeiton ja ihailimme maisemia ruokasalin ikkunasta.

Savonlinnan matkustajasatama ja tori siellä ovat nekin osa kansallismaisemaamme. Pukusuunnittelija Jukka Rintalan näyttely – vanhassa puutalossa – oli näkemisen arvoinen ja vilahti siellä itse taiteilijakin.
Sama koskee kuvataiteilija Johanna Oraksen näyttelyä – sekin vanhassa puutalossa. Hänen teemanaan oli tänä kesänä Suomi 100. 

Seurahuoneen Muikkuterassilla nautitut lankkumuikut olivat todella maukkaat, täydet pisteet ja upea maisema. Sen sijaan torin lörtsyt, vaikka olivat nimensä veroiset, ovat mielestäni yliarvostettuja. Helsingin kauppatorin lihapiirakat ovat parempia ja ”yhtä terveellisiä”.

Mikkeli asuntomessuineen jäi nyt väliin torikahveja lukuun ottamatta. Mäntyharjulla taidekeskus Salmelan näyttely oli monipuolinen ja näkemykseni mukaan korkeatasoinen. Salmelassa oli jälleen esillä myös lahjakkaiden nuorten taiteilijoiden töitä. Salmelan taiteilijoilla on sanottavaa, jonka minäkin maallikkona ymmärsin. Hyvä teos avaa jonkin uuden näkökulman, ajatuksen tai antaa ilon pilkahduksen. Täälläkin ympäristö oli osa taideteosta ja sen kokemista.

Taidenäyttelyissä kävi ilmi, että taiteilijoilla on kullakin oma persoonallinen ideansa ja muotonsa, joita he teoksissaan varioivat. On taloudellista, ettei tarvitse keksiä aina pyörää uudelleen. Grafiikkaa vedostetaan, mutta joskus tuntuu, että myös muita teoksia monistetaan. Vaarana on, että taiteilija toistaa itseään liikaa. Toisaalta taiteilijat tunnetaan maneereistaan.

Tärkeä kohde oli vielä Miekankoski ja sen kahvila. Se on kohde, joka ei ole valtateiden varrella ja jonne on varta vasten mentävä, mutta se kannattaa.

Kesämatkalla nostalgialla on oma roolinsa. Puitteet olivat tuttuja ja herättivät monia muistoja, mutta toisaalta eri ikävaiheissa samatkin paikat voi kokea eri tavoin. Näyttelyt tuovat uutta ja tuoretta näkökulmaa ja ajateltavaa ja toreilla voi aistia paikallisen tunnelman, usein murteenkin.