Tunnetun teatterimiehen Atro Kahiluoto (synt. 1959) ohjaama ja sovittama Aleksis Kiven Nummisuutarit sai ensiesityksen Palojoen Taaborilla eilen perjantaina 26. kesäkuuta. Esitykset jatkuvat tällä erää la 3.7. asti ja uudelleen elokuun puolivälin tienoilla.

Kivi-juhlia on järjestetty Nurmijärvellä vuodesta 1953 lähtien. Nummisuutareistakin on siten nähty jo kymmeniä erilaisia sovituksia, monia huonekuntia ja Eskoja. Perinne on siten läsnä ja odotukset suuret.

Itselleni esitys alkaa Taaborin mäelle kapuamisella ja miljöön maistelemisella. Jälleen näki monia tuttuja, jos kohta myös havaitsee uusia kasvoja.

Kahiluodon ”Suutarit” oli jälleen selvästi uusi ja erilainen, = nuorekas näkemys, kuten pitääkin, sillä tuskin yleisö jaksaisi käydä vuodesta toiseen katsomassa toisintoja. Myös aika ja sukupolvet vaihtuvat, samoin tapa kertoa ja näyttää. Aina ne herättävät myös keskustelua, mikä on hyvä asia.

Uusi ja erilainen tuntui lähtökohtaisesti hyvältä. Katsoja ei pitkästy, sillä menoa ja meininkiä riittää. Lyhentäminen ja tiivistäminen ovat tätä aikaa. Kaksi tuntia väliajan kanssa on sopiva mitta.

Kohtaukset etenivät nopealla tempolla ja joskus jopa toistensa lomassa. Tapahtumat keskittyivät aikaisempaa enemmän näyttämölavalle. Suurin osa näyttelijöistä oli koko ajan framilla.

Heti aluksi tuli esiin se, mistä toisessa pintajuonessa oli kysymys, rikseistä. Toinen juonne seurasi Eskon naimareissua. Syvemmällä Kiven Nummisuutareissa kulkee ihmisluonteen, kyläyhteisön ja sen muutosten juonteet. Nummisuutarit on selvästi ajankohtainen myös EU-Suomessa. Pointteina voi nähdä myös tasa-arvon ja globaalisuuden.

Jälleen nähtiin uusi ja mainio Esko, Mikko Hyypiö. Perinteinen kuva hieman yksinkertaisesta Eskosta jäi taka-alalle, tämä Esko oli mieluummin energinen ja nopea kuin jähmeä.
Pidin lauluista ja musiikista. Uutta ilmaisua edustivat mielen tuntojen kuvaaminen visuaalisesti tai metsän elävöittäminen. Puvustuskin tulee mainita myönteisenä tekijänä.
Katuva Iivari (Verneri Lilja), tomera Martta (Irja Rättö) ja pojastaan ylpeä Topias (Petri Ojanen) olivat Eskon ohella pääroolien parasta antia. Ja mitä pitäisi ajatella Antreaksesta....
Sepeteus-kanttoori poikkesi aikaisemmista tulkinnoista. Minusta hänessä oli menetetty sitä komiikkaa, joka syntyy asemastaan tietoisen ja sen kuoresta kiinni pitävän, mutta houkutuksille alttiin luonteen jännitteestä.

Kiven huumori on repliikkien ohella usein rivien välissä. Musiikissa tauko on tärkeä osa sävellystä, sitä se on myös puheteatterissa. Pienikin tauko ennen tai jälkeen antaa voimaa repliikkiin. Hetken taukoja olisi voinut käyttää enemmän.
Tuntui, että nopea tempo ja liike peittivät ajoittain alleen Kiven suurelta osin repliikkeihin ja kieleen perustuvan ilmaisun ja huumorin, vai enkö vain itse pysynyt mukana?
Replikointi oli joskus epäselvää, esimerkiksi Mikko Vilkastuksen. Puhe kyllä nykyään kuuluu, mutta siitä on myös saatava selvää enemmän tekstiin kuin toimintaan perustuvassa esityksessä. Vai onko niin, että nykyään toiminta on puhetta tärkeämpää?
Juopottelu ja juopuminen on varsinkin kesäteatterissa helppo keino saada aikaan naurua, mutta minusta se ei vielä varsinaisesti ole huumoria. Nyt sen osuutta oli lisätty.

Iso tarina on tärkein, vaikka yksityiskohdista voi aina keskustella. Kokonaisuus ansaitsee ison kiitoksen.
Esityksessä korostettiin tähän aikaan hyvin sopivasti sovintoa. Sepeteuksen sanoin: ”Rangaistuksen leimauksia ja jyrinätä seurasi sovinnon kirkas taivas. Muistakaamme tätä suurta päivää!
Ehkä siihen olisi sopinut myös kirjassa oleva Eskon viimeinen repliikki: ”Onpa tänä päivänä murhe ja ilo, epäilys ja toivo vaihdelleet. Kirjava se on ollut kuin lammaslauma.”
Vai olisiko se sittenkin Eskon toteamus näytelmän keskellä: ”Elämä on iloleikki”.

Kiitoksia.