Kriisistä ja kohusta toiseen on päättymässä olevana vuonnakin eletty. Myrskyt niin vesilaseissa kuin suurilla ulapoillakin nousevat entistä nopeammin ja isommin, mutta usein myös laantuvat nopeasti.

Vesilasikohujen perusteella tätä aikaa voisi kutsua vauhkoontumisen ajaksi. Se muistuttaa vanhaa alakoulun jalkapallopeliä, jossa koko joukko juoksee jonona eri puolille kenttää pallon perässä.

Sosiaalinen media mainitaan usein syyksi, mutta se on vain väline, hyvään ja pahaan. Se on suuri mahdollisuus, elämän tori, jossa tapahtuu kaikenlaista.

Muutokselle on ominaista, että sen keskellä ei tiedä mihin ollaan menossa, ja kun on menty, ei ole paluuta. Tuskin muistamme, minkälaista oli ennen kännyköitä, puhumattakaan ennen tietokoneita. Lapsemme eivät edes tiedä sellaista aikaa olleen.

Tärkeätä olisi yrittää katsoa kauempaa ja isompaa kuvaa, jotta näkisi, mistä ollaan ja mihin ollaan menossa. Polkua on kuljettava eteenpäin, vaikka usein emme tiedä, mitä seuraavan mutkan takana odottaa.

****

Vakavamman kriisiytymisen uhka on tullut mieleeni viime aikojen uutisia seuratessa. Yhdysvaltain presidentti D. Trump tuntuu isolta uhalta, kun hän yrittää kääntää kehityksen pyörää taaksepäin: ’ympäristö’, ’itsekkyys’, ’kauppasota’ ja ’minä ensin’ tulevat mieleen.

Mutta Trump ei ole yksin. Häntä kannatti lähes puolet yhdysvaltalaisista (tuota maata aina ihailleena se oli minulle iso pettymys) ja samoja kaikuja kuuluu lähempääkin.

Kymmenen vuotta sitten kotimaamme presidentinvaalikeskustelujen aiheisiin ei – muistaakseni – kuulunut sotilaallisen kriisin pohtiminen ja ennakointi sillä tavalla kuin nyt Suomessa. Samalla vakuutetaan, että meitä ei juuri nyt uhkaa mikään. – Tässä ajassa on jotain samaa kuin 1930-luvussa.

Onko niin, että muutamassa sukupolvessa unohdetaan sotien kauhut? Sitten voidaan jälleen pitää sitä yhtenä mahdollisuutena. Sota ei ole kivaa, sen voi todeta vaikkapa Tuntematon sotilas -elokuvasta. En ole kuitenkaan pasifisti, hyökkäystä vastaan on puolustauduttava!

Media on tuonut eteemme suuria inhimillisiä katastrofeja, joiden aiheuttajana usein ovat toiset ihmiset. Se tekee surulliseksi.

Meillä on ennen kokemattoman korkea elintaso. Siihen on päästy kansainvälisellä työnjaolla ja yhteistyöllä. Pidetään niistä kiinni.

****

Henkilökohtaisessa elämässä vuosi 2017 sisälsi paljon monenlaista. Kun vuottani äskettäin arvioin, nousi motoksi ylibuukkaus, johon olen syyllistynyt. Liian paljon kaikenlaista, vähän sitä ja tuota. Mitä jos olisin keskittynyt johonkin pelkästään, mutta se ei ole oikein koskaan sopinut minulle.

Ulkoisista tapahtumista voisi mainita kunnallisvaalit itse ehdokkaana, kaksissa, vielä kesken olevissa vaaleissa, olen avittamassa toisia. Ulkomaanmatka avasi silmiä historiaan. Päivittäinen kuntoilu ja muut rutiinit ovat olleet tärkeitä.

Olen istunut kymmenissä kokouksissa, joissa on käsitelty pieniä ja isoja asioita. Paljon on ihmisten vuoropuhelua ja vuorovaikuttamista.

****

Luin jostain mieleen jääneen aforismin oven avaamisesta: ”Jos et avaa ovea, et koskaan saa tietää, mitä sen takana on”.  

Hyvää Uutta Vuotta 2018!