Kivi-juhlien tämän kesän näytelmän Canzion ensi-iltaa vietettiin torstaina 29. kesäkuuta odottavalla mielellä, sillä katsomossa tuskin moni tunsi kertomusta.

Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja Sakari Katajamäki avasi illan. Hän otti puheessaan esille tapahtumat 70 vuotta sitten, jolloin pidettiin ensimmäinen Kivi-juhla. Ensin oli tarkoitus järjestää vain yksi ”vähän parempi” Kivi-juhla, mutta pianhan siitä muodostui vuotuinen traditio, joka jatkuu yhä.
Kivi-juhlien historiassa ”Minä siivet selkääni saan” kirjoitetaan tuosta päivästä näin: ”Sunnuntai, 12. heinäkuuta 1953 Palojoen Taaborinvuorella. Ilmassa oli enemmän kuin suuren kulttuurijuhlan tuntua. Tunnelmassa oli paljon juhlavuutta, vähän jännitystäkin. Pienen maalaispitäjän suuri yritys oli toteutumassa. Vielä vuotta aikaisemmin ei tätä ulkoilmanäyttämöä ollut, eikä ollut Kivi-juhlia. Kaikki oli tapahtunut vajaan vuoden aikana. Sää oli aurinkoinen ja helteinen, katsomo täynnä yleisöä.”
Katajamäki oli lukenut kesän 1953 pääkaupungin lehtiä, joissa Kivi-juhlat noteerattiin näyttävästi. Jossain kirjoitettiin, että ”tuntui kuin lumo olisi laskeutunut Taaborinvuorelle”.
Katajamäki totesi, että ”täällä Taaborinvuorella elää yhä Kivi-juhlien henki”. Siihen kuuluu tuo ympäristö, Kiven kieli, talkoohenki ja harrastajanäyttelijät sekä Aleksis Kiven teoksia rakastava yleisö.

Keskustelin väliaikakahvilla Kouvolasta tätä esitystä varten tulleen pariskunnan kanssa. Taaborilla he olivat ensimmäistä kertaa ja ihastuivat heti paikkaan. Myös näyttelijät ja esitys saivat kiitokset.
Kun pitää korvat auki, niin juuri kahvijonossa tai viimeistään mäeltä parkkipaikalle esityksen jälkeen kävellessä kuulee katsojien aitoja kommentteja. Yleisvire tuntui nyt olevan ihastus.

****

Näyttelemisen ilo paistoi minusta esittäjien kasvoilta ja koko esityksestä. Ajattelin, että se oli ohjaajan ja ryhmän hengen ansiota.
Ihastuin jo heti esityksen alkuun. Väkeä lappasi näyttämölle joka puolelta. Siinä oli tekemisen meininki. Pian tuli näyttämölle myös Canzio. Hän oli selvästi kyläläisten sankari, mutta pian asiat alkoivat mennä solmuun.
Vaikka Canzio on verinen tragedia, siinä on paljon huumoria ja lopulta myös opettava sanoma.
Musiikki, laulut ja tanssit täydensivät kokemusta ja veivät esitystä eteenpäin, ne pehmensivät muutoin varsin traagista kertomusta. Kekseliäs lavastus loi puitteet, mutta ei ollut pääosassa.
Canzio lienee yksi vähiten tunnettu ja näytelty Kiven teos. Niinpä se oli sekä näyttelijöille että yleisölle uusi teos.

****

Myös ohjaaja Hanna Lekander kertoi, että ei tuntenut Canzioita etukäteen, mutta oli tyytyväinen uuteen tuttavuuteen.
Hän oli lyhentänyt tekstiä, mutta lisännyt rooleja. Kun Kivi on kirjoittanut Canzioon yhdeksän roolia, Taaborilla näyttelee ja tanssii kolmisenkymmentä henkilöä. Teksti ja sanojen rytmi, tarinat tarinan sisällä ja luonnonkuvaukset muun muassa olivat taattua Kiveä.

Canzion Aleksis Kivi (1834–1872) kirjoitti vuosina 1867–1869, mutta se julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Näytelmän suomenkielinen kantaesitys oli Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1901.
Vaikka näytelmä on kirjoitettu yli 150 vuotta sitten ja tapahtumapaikkana on Kiven muusta tuotannosta poiketen Italia, sen sisältö on kuin tätä päivää Suomessa. Ihmiset rakastuvat ja katuvat, nuoriso kipuilee...
Canzio kamppailee tunteen ja järjen jännitteessä. Vaatteet ja aatteet vaihtuvat vuosien kuluessa, mutta ihminen pysyy samana.

****

Hanna Lekander pitää näytelmän teemana sokeaa rakkautta, johon me ihmiset uskomme, olemme sen suhteen ehdottomia, ja sitten ehkä petymme, jälleen ehdottomasti. Hän kehottaa ihmisiä välttämään elämässään liikaa ehdottomuutta ja olemaan armollisempia itseään ja toisiaan kohtaan. Siinä Canzion opetus.

Canzio toteaa viimeisessä näytöksessä elämästään, että eteen avautui kaksi tietä, ilon ja turmion tiet. Hän tunsi valinneensa väärän tien.
Havainnollisesti kuvatun oman tunnon ääni puhuttelee häntä. Sankari ahdistuu ja katuu tekojaan, mutta on myöhäistä. Sen jälkeen tehdään ehdottomia ratkaisuja.
Jäin miettimään, missä määrin ihminen voi vaikuttaa kohtaloonsa. Valinnat tehdään tunteella, vasta jälkeenpäin niitä voi arvioida järjellä.

Canzio ei ole tavallista ”kesäteatterihumppaa”, vaan katsoja jää esityksen jälkeen pohtimaan näkemäänsä.