Kävin kesällä Ateneumin näyttelyitä jälleen kerran katsomassa. Myymälästä ostin Ateneumin oppaan, jossa muun muassa esitellään 123 merkittävää suomalaisten taiteilijoiden teosta museon kokoelmista alkaen Gallen-Kallelasta, Edelfeltistä ja Halosesta.

Lähes jokaisen teoksen ja taiteilijan kohdalla käy ilmi, että taiteilija on opiskellut merkittävän ajan ulkomailla, useimmat Pariisissa, jotkut Roomassa ja Saksassa. Jopa monet kansalliset merkkiteokset ovat syntyneet ulkomailla. Kansallisenakin pidetty taide on syntynyt vuorovaikutuksessa yli valtioiden rajojen ja ulkomailta oppia ja innostusta hakien, vaikka teosten aiheet olisivatkin Suomesta.

Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, joskaan ei yllättävältä, että Guggenheimin taidemuseon perustamista Suomeen vastustetaan. Kielteisen kannan perusteluina esitetään kalleuden ja turhuuden lisäksi, että se haittaisi suomalaisen taiteen asemaa ja kehitystä.

Minusta asia on juuri päinvastoin. Paitsi että se edistäisi matkailua, lisäisi Suomen vetovoimaa ja virittäisi jopa elinkeinoelämää, se myös vauhdittaisi kotimaisen taiteen ja laajemminkin kulttuurin kehitystä.

Taide syntyy vuorovaikutuksesta ja kyllähän sama pätee tieteeseen ja elinkeinoelämäänkin. Eivät niiden saavutukset ole raja-aitojen suojassa tapahtuneet.

Kansallisen ja kansainvälisen vastakkain asettamiselle ei ole perusteita. Eristäytymisestä ei mitään hyvää seuraa.

****

Suomessa on arvosteltu Euroopan Unionin päätöksentekokykyä hitaaksi ja puutteelliseksi. Meillä on varaa sanoa, sillä tiedämme oman kykymme tehdä kansakuntana nopeita ja isoja ratkaisuja. Me emme jahkaile päätösten kanssa.

Maailmalla kannattaa kuitenkin olla varovainen henkselien paukuttelun kanssa. Muutama vuosi sitten, kun Italian, Espanjan ja Kreikan talouskriisit olivat pahimmillaan, Suomessa vaadittiin meille taloutemme hyvin hoitaneille ties kuinka monen A:n maille erikoisetuja EU:ssa. Nyt pidämme talouskehityksen suhteen perää Kreikan kanssa.