Maailmalla liikkuvien pakolaisten määrän kasvu herättää pieniä ja suuria ajatuksia. Suuriin kuuluu, että se muistuttaa keskiaikaa edeltänyttä kansainvaellusten aikaa 300–400 –luvuilla.
”Kansainvaellusaikana useat eri väestöryhmät (”kansat”) lähtivät liikkeelle aiemmilta asuinsijoiltaan ja muuttivat eri alueiden väestöllisiä ja poliittisia olosuhteita. Liikehdinnässä oli mukana muun muassa germaaneja ja slaaveja sekä turkinsukuisia ja iraanisia kieliä puhuneita väestöjä.” (Wikipedia)
Suomalaisetkin olivat vähän aikaisemmin vaeltaneet tänne kaakosta Euroopan ja Aasian rajamailta.
Kansainvaellukset muuttivat melkoisesti maailmaa ja johtivat muun muassa nykyisenkaltaisten kansallisvaltioiden syntyyn, monien välivaiheiden jälkeen tosin.
Liikkeellä nyt olevat ihmismäärät oikeuttavat jo puhumaan samanlaisesta kansainvaelluksista.
Aikaperspektiiviltään pienempänä ajatuksena on, että hädässä olevia ihmisiä on autettava, ja kysytään, miten tästä selvitään. Myönteinen ajatus on sekin, että muuttajat tulevat antamaan oman panoksensa yhteiskunnan rakentamiseen.

****

Olemme keskellä tapahtumien virtaa, jolloin on vaikea nähdä, mitä on tapahtumassa ja mihin se johtaa. Realismia on ajatella, että tapahtuu suuria muutoksia.
Voisiko tämän uuden kansainvaelluksen estää? On esitetty, että pakolaisvirta on padottava. Ehkä sitä voitaisiin lyhyellä tähtäimellä toimien rajoittaa, mutta tuskin estää kokonaan ja lopullisesti. Kun jokin ilmiö on olemassa, se on kuin vesi, joka etsii tiensä eteenpäin.
Ehkä sotilaallisen voiman käyttö Euroopan rajoilla voisi kyetä virran kulun sulkemaan, mutta se merkitsisi todella suurta edessämme olevan kehityksen muutosta. Nato voisi olla oiva väline sellaisen muurin rakentamiseen.
Tarvitseeko sitä edes yrittää estää?
Ehkä emme kuitenkaan halua sitä vaihtoehtoa, vaan haluamme katsoa eteenpäin ja jatkaa globaalia kehitystä. Kuulen jo vastaväitteen sosiaalimenojen ja rikollisuuden kasvusta. Minusta muutokset on kuitekin nähtävä mahdollisuutena, ei uhkana. Muuttajat tulevat antamaan oman panoksensa yhteiskunnan kehitykseen. Vuorovaikutus ja monikulttuurisuus on vienyt kehitystä eteenpäin. Ja ihmisyys meissä haluaa minimoida inhimillisen kärsimyksen.

****

Kriisipesäkkeiden purkaminen voisi olla myönteisempi tie vähentää pakolaisuutta. Kehitysyhteistyö on yksi keino siihen, mutta se on pitkäjänteistä ja sitkeyttä vaativaa työtä.
Sotilaallisten kriisien ratkaiseminen rauhanomaisesti ja sovittelemalla on välittömämpi keino, jos kohta sekin vaatii pitkää pinnaa.
Tätä työtä tekee muiden muassa Martti Ahtisaaren perustama CMI-järjestö, josta HS tänään kertoi ( http://www.hs.fi/paivanlehti/23082015/a1440213430155 ). CMI toimii pääosin julkisuudelta piilossa, mutta on saanut paljon tuloksia aikaan.
Suomen hallituksen päätös leikata tukea kehitysyhteistyötä ja kriisien sovittelua tekeviltä järjestöiltä juuri nyt tuntuu tyhmältä, kun samaan aikaan valitetaan suuria pakolaisvirtoja ja vaaditaan, että heitä on autettava nykyisillä kotiseudullaan.
Kriisit ehkä kuivuisivat, jos muut valtiot lopettaisivat ase- ja muun avun kriisimaihin. Ja jos kansainvälinen yhteisö, yksissä tuumin, satsaisi kriisien ratkaisemiseen.