Sanotaan, että kenraalit käyvät aina edellistä sotaa, ja näyttää siltä, että poliitikkojen mielessä ovat seuraavat vaalit. Kumpikin tapa vie sivuun nykyhetken vaatimuksista.

Yhdysvaltoja on totuttu pitämään vapauden ja demokratian mallimaana. Käynnissä olevat presidentinvaalit – ja kokemukset Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä muutoinkin - eivät välttämättä vahvista tätä käsitystä. Demokratia poikkeaa paljon siitä, mihin me olemme tottuneet.

Presidenttiä ei suinkaan valita suoralla kansanvaalilla vaan monimutkaisten valitsijamiesvaalien kautta. No, se on oma juttunsa, mutta ilmiöstä D. Trump:

Republikaanien ehdokaskilpaa johtava Donald Trump ratsastaa nyt aallon harjalla vetoamalla ihmisten ennakkoluuloihin ja alhaisiin vaistoihin.

Trump lupaa tehdä Amerikasta vahvan ja maailman johtavan valtion, joka alistaa muut tahtoonsa. (”Naiset, Islam, latinot, muut maahanmuuttaja ja kaikenlainen hempeily, ehkä naisetkin, Obaman aikana ovat vieneet maan heikkouden tilaan.” Trump ei muistanut, että koko Yhdysvallat syntyi maahanmuutosta.)

Ihmiset haluavat olla vahvoja ja voimakkaita – ja valtaa. Tätä ehdokkaat ovat kautta aikojen pienin variaatioin ihmisille luvanneet. Jo Rooman keisarit lähtivät sotaretkelle, jos sisäpolitiikassa oli vaikeuksia tai taloudessa meni huonosti. Monet valtiaat ovat heidän jälkeensä käyttäneet samaa keinoa.

Jos Trump valitaan presidentiksi, hän kuitenkin harjoittaa todennäköisesti aivan toisenlaista politiikkaa kuin mistä puhuu vaalikiertueellaan – käytännön pakon ja realismin vuoksi. Valtaan noustaan eri puhein, kuin siellä pysytään.

Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän erikoisuus ja pitkä miinus on kahden puolueen tasapaino kaksipuoluejärjestelmässä. Kun presidentti on toisesta puolueesta, kansanedustuslaitosta hallitsee (vaalit ovat kahden vuoden porrastuksella, jolloin voimasuhteet ehtivät muuttua) yleensä toinen puolue, ja kaksi valtakeskusta kumoavat toisensa. Esimerkkinä meille sovellettuna ajatusleikki: nykyisen hallituksen vastapoolina olisi eduskunnassa demareiden ja vihreiden kasvanut koalitio…

Näin ei voida harjoittaa johdonmukaista politiikkaa tai tehdä ylipäätään minkäänlaisia päätöksiä. USA:n jättimäinen valtionvelka on seurausta tästä. Toisaalta kuin ihmeen kautta maa on yhä johtava talous maailmassa, on siinä siis myös paljon hyvää.

Yhdysvalloissa ei ole parlamentarismia eikä suhteellista vaalijärjestelmää. Toki monipuoluejärjestelmässäkin on omat ongelmansa, kuten tiedämme.

Yleensä poliitikot niin Amerikassa kuin Atlantin tälläkin puolella käyvät jo seuraavia vaaleja: Miten selvitä seuraavista presidentin tai kongressin vaaleissa voittajana? Yksi keino on haitata valtaa pitävää presidenttiä/puoluetta mahdollisimman paljon, että hän/se ei saa ainakaan mitään hyvää aikaiseksi. Näin maa makaa paikallaan ja ihmiset kärsivät.

Sama menettely näyttää otetun Suomessakin käyttöön. Oppositio ei vain tarjoa vaihtoehtoa ja tyydy äänestystuloksiin, vaan pyrkii käyttämään kaikki mahdolliset keinot ja kaikki kaaderit mukaan ottaen vaikeuttamaan hallituksen politiikkaa ja estämään ylipäätään päätöksen teon.

Käydään jo seuraavia vaaleja. Hintana on, että Suomen kannalta tärkeitä päätöksiä ei saada tehtyä. Seuraavien vaalien voittaminen ja vallantavoittelu tai lyhytnäköiset ryhmäedut asetetaan maan edun edelle.

Vuosikymmenten kokemus on, että todellisuus ohjaa hallitusvaltaa. Hallitukseen tuleva äskeinen oppositio joutuu ottamaan lusikin käteensä ja toimimaan tavalla, josta edellistä hallitusta arvosteli. Ex-hallituspuolue aloittaa oppositiossa puolestaan niiden päätösten arvostelun, joita äsken olivat itse tekemässä. Ajatellaan vain kahden viimeisimmän hallituskauden asetelmia ja vaihtoa kuntien itsenäisyyden puolustajista vielä isomman vallan siirtymän tekijöiksi sotessa…

Mitä saisimmekaan aikaan, jos voisimme olla edes kohtuullisen yksimielisiä? Silloin tietysti jokaisen täytyisi antaa vähän periksi omista mielipiteistään, omista eduistaan ja omasta vallastaan.

Yhteinen etu on yleensä myös oma etu.