Vaalihuutokauppa on jo ja taas täydessä vauhdissa. Toinen toisiaan parempia huutoja kuullaan. Lisää sinne ja tänne. Luvataan ilmaisia palveluja, jotka joku muu maksaa.

Eläkeläiset ovat nyt puolueiden erityisen huomion kohteena. Rinteen lupaamaa satasta pidettiin kuukausi sitten pluffina, nyt muutkin lupaavat saman vähän eri mausteilla. Taas kerran luvataan ikäihmisille myös parempaa hoivaa, viime päivien kohun innoittamana.

Ulkomaalaisille luvataan lähtöpasseja, vaikka tiedetään, että tarvitsemme maahanmuuttajia. Jostain luvataan loihtia lisää resursseja ja työntekijöitä poliiseista hoitajiin.

Entä tuon kaiken rahoitus?

Oletettua jakovaraa jaetaan kilpaa. Ministeriön virkamiehet toppuuttelevat, että jakovaraa ei ole. Moni tarjous on luvattu maksaa oletetulla – tai paremminkin toivotulla – talouskasvulla ja työllisyysasteen paranemisella.

Se on sama keino, jolla isännät ennen ostivat koneita ja tavaraa: oraiden päälle. Osta nyt, maksa syksyllä. Isännillä riitti luottoa vuoden tuloon. Tuo keino lienee varsinkin keskustalle tuttu, eikä se palkansaajillekaan vieras ole. Osta nyt, maksa veronpalautuksesta.

Vasemmalla luotetaan perinteisesti ”suurituloisten” verottamiseen ja yritysten kuristamiseen. Jos oletetaan jossain syntyneen voittoa, se pitää verottaa pois.

Kokoomus näyttää olevan realistinen: tarvitaan yhä säästämistä, eikä verotusta pitäisi kiristää, korkeintaan siirtää haittaa tuottaviin lähteisiin. Työn verottaminen on jo tapissa.

Veronkorotukset eivät kannata, sillä se tulo hupenee talouskasvun hidastumiseen. Oikeasti vain talouskasvu ja työ tuottavat aidosti myös verotuloja. Kakun jakamisesta saadaan vain psykologisia voittoja, jos niitäkään pidemmän päälle.

Kunnat vastuussa hoivasta

Toimittajia on joskus sanottu sopuleiksi, jotka kulkevat laumassa toistensa perässä. Siihen taitavat syyllistyä muutkin kuin journalistit. Nyt kilpaillaan yksityisen sektorin ja hallituksen syyttämisellä vanhusten hoidon virheistä.

Ensinnäkin virheitä ja huonoa kohtelua on tapahtunut niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella. Yksityinen ja julkinen eivät ole vaihtoehtoja, molempia tarvitaan. Suurten hoivayritysten tekemät virheet ovat niiden itsensäkin kannalta tyhmiä, sillä ne kääntävät mielipiteitä niitä vastaan.

Päävastuu on tähän asti ollut kunnilla. Ne kilpailuttavat ja vastaavat toteutuksesta ja ne yrittävät säästää kuluja. Ei ole aivan perätön verrata hoidettavia takavuosikymmenten huutolaisiin.

Kun Nurmijärven kunnassa on käsitelty edellisen vuoden tilinpäätöstä tai seuraavan vuoden budjettia, on ikäihmisten hoiva ja erityissairaanhoito koettu riesaksi, joka aiheuttaa negatiivisen tilinpäätöksen. Muutoin menisi hyvin.

Tulevaisuuden näkymäkään ei ole ollut lohdullinen, kun vanhusten määrä ja osuus kasvavat.

Kun kunnan uutta strategiaa valmisteltiin toissa vuonna valtuustoseminaarissa, ei ikäihmisten asemaa pohtineeseen ryhmään ilmoittautunut juuri kukaan (minun lisäkseni).

Nurmijärven nyt toteutettavassa strategiassa kuitenkin sanotaan, että ”ikääntyvien kuntalaisten hyvinvointia edistämme kehittämällä heidän tarpeitaan vastaavia palveluja, muun muassa erilaisia asumisen ja palvelujen yhdistäviä ratkaisuja”. Se tarkoittanee monenlaisten virikkeiden tarjoamista ja tuettua kotihoitoa.

Kunnan vastuu ohenee erilaisten sote-ratkaisujen myötä. Vastuu siirtyy ”isommille hartioille”, mutta samalla päätösvalta loittonee asiakkaista kauemmas. Soten myötä kunnalle lankeaa kuitenkin vastuu ennalta ehkäisevästä työstä.

On totta, että ”lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus”. Mutta, jos vanhemman väen hoidosta tingitään, silloin on siedettävä sitä, että omia vanhempiamme ja isovanhempiamme ja pian meitä itseämmekin hoidetaan huonosti.

Yhteiskunnan rahanjaon suorastaan pirullinen haaste on siinä, että on satsattava niin moneen tehtävään. On tasapainoiltava erilaisten tarpeiden kesken.