Lääkelottoa voi joutua pelaamaan monellakin tavalla, mutta kerron yhden. Olen sairastanut toistakymmentä vuotta 2-tyypin diabetesta. Tänä aikana on tullut useita uusia, hyviä lääkkeitä. Runsas vuosi sitten lääkäri määräsi minulle Ozempic-nimistä uutta lääkettä, joka tuntui olevan varsin tehokasta.

Tulokset tuntuivat jo muutaman kuukauden käytön jälkeen. Lääke osoittautui hyväksi. Se on kallista, mutta hinta on kuitenkin kohtuullinen, yksityishenkilön saavutettavuuden rajoissa.

Viime syksynä alkoi ilmetä ongelmia saatavuudessa. Ensin joutui odottamaan kuukauden tai pari. Kun kuuri jäi osaltani kesken, sain lääkäriltä korvaavan lääkkeen, uusi sekin, mutta vaikutukseltaan erilainen. Tuntumani on, että korvaava lääke ei ole yhtä vaikuttava, eikä se ole mikään rinnakkaislääke.

Kysyin useammasta apteekista. Kaikissa sama tilanne. Nyt tuntuu saatavuus laskeneen lähes nollaan, eikä lääkkeen tuloa ja määrää apteekeissa edes tiedetä etukäteen. Asiakas voi vain kysyä, jos sattumalta olisi tullut.

Niinpä nyt ei oteta varauksia, eikä voi jonottaa. Ainoa mahdollisuus on käydä kysymässä – päivittäin, viikoittain tai sattumavaraisesti. Tämä on yksi tapa pelata lääkelottoa tai bingoa.

Syy ei ole apteekeissa, lääkkeitä ei vain saada Suomeen tarpeeksi, tuotanto ei riitä kysyntään.

Harmittaa. Harmitusta lisää, kun tietää lääkkeen olevan olemassa, mutta sitä ei saa. Viisi vuotta sitten ei olisi voinut harmitella, kun ei tästä lääkkeestä edes tiennyt.

Saatavuusongelma kuuluu koskevan myös tavallisempia lääkkeitä, kuten vaikkapa Buranaa. Hearissa mainittiin launtaina useampia lääkkeitä, joiden saatavuudessa on isoja ongelmia.

Lääketiede tuottaa yhä uusia lääkkeitä ja hoitomenetelmiä. Se tietää lisää toivoa sairastuneille, ja samalla kustannusten nousua potilaille ja varsinkin yhteiskunnalle. Kynnyksenä näyttää olevan myös hoitojen käyttöön ottaminen, sairaaloiden resurssit ja lääkkeiden saatavuus.

Hoitojonojen pidentyminen herättää kysymyksen, onko jo saavutettu terveydenhuollon parantamisessa jokin kulminaatiopiste. Hyvinvointialueet kamppailevat rahan ja henkilökunnan riittävyyden sekä koko systeemin hallinnoimisen kanssa. Poliittiset koukerot lisäävät vaikeuskerrointa. Tereveydenhuoltoa ei kyetä järjestämään tarkoituksenmukaisimmalla tavalla, vaan poliittisten intohimojen mukaan.

Riittävätkö resurssimme enää parempaan?

Siinä tullaan jo filosofisiin pohdintoihin. Ketä hoidetaan, ketä ei? Voidaanko kaikkia tieteen tuottamia keinoja enää ottaa käyttöön?