Ukrainan tapahtumat ja Venäjän toimet kriisiin yhteydessä ovat nostaneet Venäjän presidentin Vladimir Putinin välillä jo hiipuneen suosion venäläisten keskuudessa huippuunsa, vaikka nuo toimet ainakin meidän silmin katsottuna näyttävät olevan myös venäläisten etujen vastaisia: ruplan kurssi ja talouden suhdanteet laskevat, matkustamista ja asiointia länteen on rajoitettu, elintarvikkeiden tuontikiellot näkyvät varsinkin keskiluokan ruokapöydässä jne.

Oletimme, että venäläisten enemmistö on päässyt sen verran länsimaisen elintason makuun, että haluaa sen säilyvän ja sitä lisää. Kansallishenki kuitenkin näyttää olevan ainetta väkevämpi.

Mistä siis on kysymys? Mitä kansallismielisyys tarkoittaa? Mitä sillä tavoitellaan?

Venäjällä on ollut taipumusta vahvaan kansallismielisyyteen erityisesti 1830-luvulta lähtien. Tsaarien aikana Venäjällä vuorottelivat länsimainen ja venäläinen suuntaus. Slavofilia, usko slaavilaisen kulttuurin ylivertaisuuteen ja panslavismi, slaavien yhdistäminen Venäjään, syntyivät vastustamaan länsimaistamishaluja.

Suuntausta tuki myös ortodoksinen kirkko, ”Kolmas Rooma”. Haluttiin venäjän kielen ja kulttuurin sekä ortodoksisen uskonnon olevan määräävässä asemassa slaavilaisessa maailmassa.

Kansallismielisyys ei mihinkään hävinnyt Neuvostoliitonkaan aikana, vaikka kommunismi perustaltaan on – oli – kansainvälinen liike, internationaali. 1980- ja 1990 –lukujen välivaiheen jälkeen ollaan nyt Putinin toisella kaudella palaamassa noihin vanhavenäläisiin painotuksiin.

Putinin toisen kauden tyhmältä tuntuva kansallinen uho sopii huonosti nykyiseen verkottuneeseen maailmaan, jossa kaikki ovat riippuvaisia toisistaan. Meidän kannaltamme katsoen yhteistyö hyödyttäisi sekä meitä että venäläisiä.

Venäjän politiikka nostaa esiin vääristyneen kansallismielisyyden luonteen ja haitat. ”Sattuu, mutta ei haittaa”, sanoi jääkiekkoselostaja Suomen lyödessä Ruotsia ja voittaessa ensimmäistä maailmanmestaruuttaan Tukholman Globenissa (sattuva nimi hallilla). Uhotaan vaikka omaksi vahingoksi. Urheilussa se on vaaratonta, mutta ei valtioiden välillä.

Nykymaailmassa rajat ovat sekä tärkeitä, että ei enää niin tärkeitä kuin joskus aikaisemmin. Kansallinen etumme ei enää riipu vain rajojen säilyttämisestä, vaan siitä on huolehdittava yhdessä muiden valtioiden kanssa. Toisaalta Ukrainan tapahtumat ovat jälleen osoittaneet, että valtiollisia rajojakin on puolustettava.

Vakaat ja turvalliset olot ovat hyvinvoinnin edellytys. Kuinka arvokas sellainen maailmatila onkaan, siitä on Euroopassa saatu nauttia jo pitkään. Talous toimii, elinkeinot kukoistavat, tiede kehittyy ja ihmiset voivat silloin hyvin.

Siitä on EU:n ja muiden länsimaiden Venäjälle asettamissa pakotteissa kysymys. Tavoitellaan vakaita oloja, joita Venäjä nousi uhkaamaan. Siitä tavoitteesta joudutaan nyt maksamaan myös Suomessa. Vakaus ei säilykään itsestään, kuten ehkä jo ehdimme luulla.

Tyhmää, nykyaikaan huonosti sopivaa kansallishenkeä esiintyy muuallakin, jopa Suomessa. Mitä me haluamme tulevaisuudelta: valtaa vai hyvinvointia?

Valta näyttää olevan maailmalla tavoitteista ykkönen. Ei ole niin köyhää valtiota, etteikö sen vallasta taisteltaisi, ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella.

On selvää, ettei Venäjä peräänny pakotteiden vaikutuksesta. Kasvot on säilytettävä ja ulkoinen uhka yhdistää kansaa. Mutta ajan kanssa hyvällä diplomatialla ratkaisun on löydyttävä.